Kulttuuri

Kirja-arvio: Ruth Hogan kirjoittaa lämpimästi hukkaamisesta ja löytämisestä

Ruth Hogan: Kadonneiden tavaroiden vartija. Suom. Susanna Tuomi-Giddings. Bazar 2020. 335 s.

Eräänä päivänä vanha kirjailija Anthony Peardew löytää junasta purkillisen ihmisen tuhkaa. Hän ei ole millänsäkään, vaan vie löytönsä kotiin.

Melkoisen päheä aloitus tässä Ruth Hoganin esikoisromaanissa Kadonneiden tavaroiden vartija. Kirjan nimi kertoo, miksi Anthony on niin sinut tuhkapurkin kanssa. Hän kerää ja tallettaa esineitä, jotka joku on hukannut.

Taustalla on se, että hän on itse hukannut jotain korvaamatonta.

 

Romaani pohtii monitasoisesti hukassa olemista ja löytymistä.

Anthonyn taloudenhoitaja Laura on piiloutunut Anthonyn ruusuntuoksuiseen taloon jätettyään opiskelut kesken ja elettyään vuosia epätyydyttävässä avioliitossa.

Toisessa aikatasossa seurataan Eunicea, joka menee 1970-luvulla töihin pieneen kustantamoon ja rakastaa uskollisesti pomoaan, vaikka suhteella ei ole perinteisellä tavalla tulevaisuutta.

Kun Laura saa tehtäväkseen palauttaa löydetyt esineet 40 vuoden ajalta, aikatasot alkavat liikkua kohti toisiaan.

 

Hogan usuttaa miettimään aarteiden ja roskien suhdetta, viitsimistä ja huomaamista. Ja rakkauden monimuotoisuutta.

Anthony rakastaa kauan sitten kuollutta naista ja Laura puolestaan kamppailee uskaltaakseen edes ihastua työtoveriinsa. Rikkonaisuutta paikataan monin eri tavoin, ja Hogan nostaa näitä ajatuksia esiin taitavasti.

Teos on malliesimerkki ”lämminhenkisestä” romaanista. Silti se ei – onneksi – ole silkkaa teetä ja sympatiaa, vaan etenkin kadonneiden tavaroiden tarinat ovat usein synkkiä. Päähenkilöiden surut ja vastukset ovat esineiden kohtaloita säröttömämpiä.

Hogan kuitenkin välttää hiuksenhienosti siirapin rajan. Hän tarjoilee empaattisesti Lauran rohkaistumiskamppailua, naapurin down-tytön näkemisen lahjoja ja kuoleman rajat ylittävää rakkautta, mutta onnistuu pitämään tarinassa myös tasapainottavaa huumoria.

Reaalifantasiatasot istuvat kerrontaan mainiosti, ja Susanna Tuomi-Giddingsin suomennos on nautittava.

 

Kerronnassa on silmäänpistävää vanhakantaisuutta. Vanhanaikaiset sukupuoliroolit ovat vahvoja tässä nykyaikaan ja jopa eräänlaiseen moderniin uusperhekuvioon nojaavassa romaanissa. Totta kai naiset illallisen jälkeen tiskaavat ja miehet rojahtavat nojatuoleihin.

Nelikymppisestä Laurasta myös puhutaan kuin museotavarasta. Mekkomyyjäkin ihastelee, miten juhlakolttu sopii ”hänenikäiselleen naiselle”.

Hogan pääsee kuitenkin sanomaan viimeisen sanan. Hän setvii juonenlangat niin hienosti, että loppupuolella pääsee myös yllättymään.

Päivän lehti

24.10.2020

Fingerpori

comic