Kulttuuri

Kirja-arvio: Tarkasti huokaillen

Katri Lipson Kuva: Veikko Somerpuro
Katri Lipson Kuva: Veikko Somerpuro

Katri Lipson: Kaikkein haikein leikki. Tammi 2019. 218 s.

Tarina on arvoituksellinen ja vihjeet havainnoin kudottu. Katri Lipsonin (s. 1965) neljännessä romaanissa on kyse saavuttamattomasta halusta ja rakkaudesta.

Nuori tarjoilija Sebastian lumoaa iäkkään miehen ja naisen. Mies katsoo Sebastiania ”kuin veden varaan joutunut rakastaja, hukkumaisillaan, tyhjään takertuneena”. Nainen taas nielee Sebastiania ”raakana ja kirkkaana, kaikki muu oli sumeaa ja sekaista”.

Mies ja nainen tarkkailevat Sebastiania intohimoisesti. Hän edustaa heille kadotettua, jotain mitä he eivät saa takaisin tai heillä ei koskaan ollutkaan.

Sebastian on kaikille, myös itselleen, kuin peili josta heijastuu menetys.

 

Kaikkein haikein leikki on kielellisesti ylenpalttinen, katseeltaan seikkaperäinen ja kokonaisuutena melodramaattinen romaani, joka ei aivan tukehdu runsauteensa.

Teksti on havaintojen ja tuntemusten ketjuja, jotka kai voisivat jatkua kappaleiden pisteettömien loppujen ohikin. Tunnelma on unenomainen, miehen ja naisen katseet tunteiden sumentamaa fantasiaa.

Halua, rakkautta ja intohimoa lienee vaikea kuvata jotenkin konkreettisemmin.

Lipsonin proosa on kaikesta sen aistillisuudesta, ruumiillisuudesta ja monenlaisista halun kuvauksista huolimatta nautittavaa ja tarkkaa. Kuten aiemmissa romaaneissaan, Lipson hyödyntää monenlaisia näytelmiin ja elokuviin kytkeytyviä vertauskuvia.

Näytteleminen ja ohjaaminen ovat Kaikkein haikeimmassa leikissä läsnä myös konkreettisesti. Roolien ja esittämisen myötä rajat itsen ja muun välillä hämärtyvät ja identiteetit häilyvät.

 

Keskieurooppalainen kylpyläkaupunki romaanin näyttämönä ja Sebastian kauniina ja tavoittamattomana palvelijana ovat kuin menneiltä vuosisadoilta, kun parempiosaiset matkasivat maanosan halki parantelemaan todellisia tai vähemmän todellisia vaivojaan lämpöön ja kosteuteen.

Samanlaista mennyttä maailmaa heijastavat omalla tavallaan myös kirjan kansi ja Lipsonin liitelevä ilmaisu.

Kaikkein haikein leikki on rehellisesti epäajanmukainen, sillä Lipsonin proosan viitepisteet ovat kauempana ajassa kuin useimmilla muilla. Se on omalla tavallaan virkistävää, mutta kuten pienemmissä määrin kaikissa Lipsonin aiemmissa teoksissa, se tekee romaanista myös helposti ohitettavan.

Kaikkein haikein leikki on tiivis teos jossa, kuten unissa usein, tapahtumat ja tunnelmat katoavat nopeasti ja jättävät jälkeensä kaipuun johonkin, jota ei enää voi mitenkään saavuttaa.

Siinä mielessä romaani on kuin Sebastian, jonka liha ”on valoa ja ääriviivat sumeita”, jollain tasolla saavuttamaton ja omanlaiseensa kadotukseen tuomittu.