Kulttuuri

Kirja-arvio: Testamentit on nautinnollinen jatko-osa Orjattaresi-romaanille, muttei yllä Atwoodin parhaimmistoon

Margaret Atwood: Testamentit
Suom. Hilkka Pekkanen. Otava 2019. 489 s.

 

Margaret Atwoodin klassikko Orjattaresi (Handmaid’s Tale) nousi suuren yleisön tietoisuuteen viimeistään sen pohjalta vuonna 2017 tehdyn HBO:n menestyssarjan myötä.

Nyt vuonna 1985 julkaistu dystooppinen romaani on saanut odotetun jatko-osan. Testamentit kertoo, mitä on tapahtunut sen jälkeen, kun orjatar Frediläinen nousi mustaan pakettiautoon aloittaen mahdollisen pakonsa.

 

Testamenteissa ollaan edelleen tulevaisuuden fundamentalistikristityssä Gileadin-valtiossa jossain Yhdysvaltojen Uuden-Englannin tienoilla. Osa romaanista tapahtuu myös Kanadassa, jonne Gileadista liikkuu jatkuva salakuljetettavien pakolaisten virta.

Orjattaresi-romaanin kertojan tarina on kirjan prologin mukaan taltioitu Frediläisen tekemiltä ääninauhoilta. Samaan tapaan on rakennettu myös Testamentit, mutta Frediläisen sijaan sen kertojina toimivat Gileadin johtohahmoihin kuuluva Lydia-täti, Gileadissa erään komentajan perheessä varttunut teini-ikäinen Agnes Jemima ja Kanadassa varttunut teini-ikäinen Daisy.

Lydia-täti taltioi tarinaansa salassa käsikirjoitukselle, jota hän säilyttää piilotettuna tätien asuinsijan Ardua Hallin kirjastossa. Agnes Jemiman ja Daisyn tarinat sen sijaan rakentuvat heidän todistajanlausunnoistaan, joihin viitataan lukujen aluissa numeroilla 369A ja 369B.

 

Atwood on tarinankertojana omaa luokkaansa, ja se näkyy myös Testamenteissa. Vaikka teos on ollut useille Orjattaresi-faneille pettymys, tavallisemman lukijan se imaisee mukaansa.

Margaret Atwood Kuva: Jean Malek
Margaret Atwood Kuva: Jean Malek

Kirjan rikas kieli ei vaikuta päälle liimatulta, vaan välittää moniulotteista kuvaa uskottavasta maailmasta. Atwood onkin todennut, ettei Orjattaresi-romaanissa ole mitään, mitä ei olisi joskus historian saatossa tapahtunut oikeasti. Tämä kantaa myös Testamenteissa.

Harmillisesti Atwoodille tyypillinen rikas kieli jää hieman käännöksen vangiksi. Tätä ei kuitenkaan voi välttää, ja yleisesti ottaen suomentaja Hilkka Pekkanen tehnyt moitteetonta työtä.

Testamenttien heikkous on sen osittainen stereotyyppisyys.

Atwood on taitava rakentamaan dystooppisen maailman, mutta Kanadassa varttunut tavallinen nuori nainen Daisy jää hahmona ohueksi. Daisy käyttäytyy juuri niin kuin teini-ikäisten oletetaan käyttäytyvän: itsepäisesti, naiivisti ja raivostuttavasti.

Koska kirja on jatko-osa nimenomaan Orjattaresi-romaanille ja siihen pohjautuvalle Handmaid’s Tale -televisiosarjan ensimmäiselle kaudelle, vaatii tarinan ymmärtäminen näistä jommankumman tuntemista.

Atwood ei avaa Gileadin yhteiskuntajärjestystä tai historiaa suuremmin, vaan lukija oletetaan tietävän, keitä ovat orjattaret, tädit, vaimot, silmät ja komentajat.

Testamentit ei yllä Atwoodin tuotannon parhaimmistoon, mutta se tarjoaa Gileadin saagalle lopun, jota saaga kaipaa.