Kulttuuri

Kirja-arvio: Tommi Melenderin esseet ovat ajattelun omakuvia

Tommi Melender: Poika joka luki Paavo Haavikkoa. WSOY 2020. 184 s.
Kuva: WSOY

Jos esseet aina ovat ajattelun omakuvia, Tommi Melenderin (s. 1968) neljännessä kokoelmassa luodaan myös toisenlaista omakuvaa.

Esseissä henkilökohtainen on tietysti usein läsnä.

Silti Poika joka luki Paavo Haavikkoa on Melenderin aiempia kokoelmia henkilöhistoriallisempi ja tuo samalla tunteita näkyvämmiksi. Moton kokoelmaansa Melender on ottanut Paavo Haavikon Yritys omakuvaksi -teoksesta.

Haavikko on nimiesseen keskeinen hahmo, esikuva, johon kiertyy kirjallisuus ja talous, kaksi merkittävää Melenderin elämää ohjannutta asiaa.

 

Henkilöhistoriallisuus kukkii voimakkaammin toisaalla, kun Melender kirjoittaa kaudestaan herätyskristillisessä liikkeessä, poliittisten ajatustensa muotoutumisesta, tai hänen pohtiessaan toivoa eri aikojen katastrofinäkyjen varjosta.

Poika joka luki Paavo Haavikkoa ei kuitenkaan merkittävästi eroa Melenderin aiemmista töistä esseistiikan parissa. Hän ajattelee edelleen muun muassa kirjallisuuden arvoa, suomalaisen kirjallisen kulttuurin perifeerisyyttä ja klassikoiden asemaa.

Näkemykset ovat tavallaan tuttuja, ja tietyt kirjailijat ja teemat nousevat taas esille. Silti Melenderin esseistä ei koskaan tiedä, mihin ne jo koetun oloisista lähtökohdistaan päätyvät.

 

Melenderin esseetuotannosta hahmottuu entistä selkeämpi linja, sanotaan sitä vaikka tekijän ääneksi.

Välittyy tuntu, että tiettyihin teoksiin, kirjoittajiin tai ajatuksiin yhä uudelleen palaaminen on vähän pakonomaista, mutta kuitenkin sekä Melenderille että hänen lukijoilleen antoisaa.

Uudet näkökulmat, pienet siivut maailmaa, joihin saa hetkellisen selkeyden, pakottavat jatkamaan.

Uuttakin tietysti on, työnteon jumaloinnin kulttuurissa kasvaneen heittäytymistä vapaan kirjailijuuden armoille, ajankohtaiselta tuntuvaa maskuliinisuuden rajojen kokemista, ja ylevän vihan etsintää.

Viha on kohtuutonta, mutta Melenderille se näyttäytyy myös mahdollisuutena muovata maailmaa parempaan. Hän haluaa ”älykästä vihaa ja ennen kaikkea älykkäämpiä vihaajia”, vaikka hän tiedostaa, että ”vihaa on ympärillämme aivan liikaa”.

 

Karl Krausista (1874–1936), Suomessa vähälle huomiolle jääneestä itävaltalaisesta kirjailijasta, Melender löytää hedelmällisen vihaajan mallin.

Melender näkee Krausin vihan ”oikeamielisenä”, koska se muun muassa paljastaa mekanismeja, joilla tuotetaan ”koristeellista kieltä ja tekosyvällisiä ajatuksia” vilisevää journalismia, joka vain vie lukijoiden ajatukset pois tärkeistä asioista.

Ei välttämättä ihan epäajanmukainen mietelmä näin sata vuotta myöhemminkään.

Päivän lehti

7.7.2020