Kulttuuri

Kirja-arvio: Uhrisyndrooma on Harry Salmenniemen novellikokoelmista paras

Harry Salmenniemi: Uhrisyndrooma ja muita novelleja. Siltala 2020. 215 s.

Vaihtelevista aiheistaan huolimatta Harry Salmenniemen (s. 1983) kolmea novellikokoelmaa yhdistävät paitsi ulkoasu ja hassut yhdyssananimet, myös novelleissa esiintyvät kirjailijahahmot, joissa voisi nähdä tekijää itseään.

”Kaltaiseni apurahakirjailija, joka saa päivät pitkät velloa yksinäisyydessään ja joka ei kiinnosta ketään, joutuu lopulta paljastamaan ajatuksensa ja tunteensa lukijoilleen”, uusimman kokoelman niminovellin kertoja sanoo.

 

Pelkistä alaviitteistä koostuvassa Viitteitä-novellissa Salmenniemi kirjoittaa itsestään mielipuolista kirjallisuushistoriaa, johon sekoittuvat niin kuvitelmat työn laadusta kuin tuttavuus Lauri Törniin.

Sukufilmejä-novelli taas on elokuvaluonnehdinnoista koostuva kuvitteellinen omaelämäkerta.

Molempia, ja Salmenniemen kirjailijanovelleja laajemminkin, yhdistää niiden yritys kuvata sitä, mikä niistä puuttuu: suhde reaalimaailmaan.

Tällaisena itseen keskittyvän fiktion aikana on huvittavaa, että Salmenniemen puhtaasti kirjalliset hahmot ovat vain itseensä tuijottavina paitsi uskottavampia, myös helpommin lähestyttäviä kuin ne, joilla väitetään olevan yhteys kirjan ulkopuolelle.

Novelleissa kertojaminän, tekijän ja jopa lukijan roolit sekoittuvat häikäilemättömästi, eikä Salmenniemen proosaan voi suojautua maailman affekti- ja tietotulvalta.

 

Silti Uhrisyndrooma ja muita novelleja yllättää lähinnä yllätyksettömyydellään.

Moniulotteisia novelleja, jotka eivät lukemalla tyhjene, ja joiden kuulaiden virkkeiden äärellä saa vuoroin hämmentyä, liikuttua ja järkyttyä, on luonnehdinta myös Salmenniemen aiemmista kokoelmista.

Uhrisyndrooman novellit liittyvät usein sotaan, sellaiseen jossa ihmisiä tapetaan, ja sellaiseen jossa vasta kamppailevat ajatukset.

Salmenniemen tapa yhdistää toisiinsa näennäisesti sopimattomia osia viehättää entistä enemmän. Hän ei kuitenkaan ole pelkästään tutkija, jota kiinnostaa nähdä, mitä eri tekstien ja rekisterien yhdistelyllä voi saavuttaa.

 

Hiottujen novellien hulluttelulta tuntuvan mielikuvituksellisuuden ja monenlaiselle tulkinnalle valmiin avoimuuden seasta löytää ovia, joiden takaa kuultaa vakaumus, että kirjallisuus pärjää ilmankin kirjan ulkopuolista maailmaa.

Uhrisyndrooma on Salmenniemen kokoelmista leikkisin, mutta samalla hyvin vakava ja kokonaisuutena paras.

Sota tekee sen novelleille, mutta Salmenniemi ei välty käsittelemästä myös hieman toisenlaisia yhteiskunnallisia kysymyksiä, joiden merkitys ei häivy vaikka niistä kirjoittaisi hulvattoman anakronistisia ja genrerajoja ylittäviä novelleja.