Kulttuuri

Kirja-arvio: Voiko äiti olla yhtäkkiä poissa?

Terhi Rannela: Äiti. Ajatuksia äkkikuoleman jälkeen. Karisto 2020. 175 s.

Olen oppinut tuntemaan Terhi Rannelan kirjailijana, joka valitsee aiheensa laajasti ja kertoo näennäisen niukasti sekä vähäeleisesti, mutta paljonpuhuvasti.

Hänen romaaninsa ovat aiemminkin käynnistäneet niin lukiessa kuin sen jälkeenkin minussa poikkeuksellisen monivärisiä ajatusprosesseja.

Rannelan uusin teos Äiti. Ajatuksia äkkikuoleman jälkeen puolestaan päästää lukijan todella lähelle kirjailijan omia kokemuksia sekä ajatuksia ja toisaalta jatkaa kirjailijan linjaa kuvaamalla naisen näkökulmasta elämää mullistavia hetkiä.

 

Vaikka Rannela menettää äitinsä julmasti ja todella yllättäen, teksti on melkeinpä rauhoittavaa luettavaa.

Pari vuotta tapahtuneen ja kirjoittamisen aloittamisen välillä ovat tehneet tehtävänsä – on ollut aikaa toipua, pohtia, järjestellä asioita ja esineitä, muistella, keskustella läheisten ja ystävien kanssa, tutkia ja lukea muun muassa menetyksestä kertovaa materiaalia, jäsennellä.

Alkaa näkyä myös huumoria ja iloa, löytyy voimia työskennellä.

Näin on syntynyt tämä ajatuskokoelma, joka toimii romaaninakin. Sanat, lauseet, virkkeet etenevät kauniisti kuljettaen lukijaa tunnelmissa ja ajatuksissa, joita soitto kuolemasta, lapsuuskodin tyhjentäminen, muistot ja elämä äidin poismenon jälkeen herättävät.

 

Teos on syntynyt kirjailijan kokemuksista yhden elämän tärkeimmän ihmissuhteen päättymisen jälkeen, mutta se ei ole ”vain” henkilökohtainen teksti.

Kaipuuta, muistoja, perheen dynamiikkaa, toisen huomioimista tapahtuneen keskellä toki on, eikä kirjailija salaa tai häpeä omaa, inhimillistä kokemustaan surevana tyttärenä.

Mikäli kirjan lukija on itse juuri kokenut läheisensä poismenon, voi hänelle olla tästä teoksesta konkreettistakin apua.

Kokemuksen jakamisen lisäksi kirjan lopussa on perusteellinen luettelo kaikesta, mitä Rannela on lukenut oman surunsa käsittelyn aikana.

 

Lukijalle on tarjolla myös mahdollisuus huomata olemassa oleva hyvä tai lohduttautua, koska teksti vie kirjailijan henkilökohtaisen kokemuspiirin ulkopuolellekin.

Itse luin teoksen liki ahmien ja puoliäänen mutisten – en voinut laskea sitä käsistäni enkä hukata riviäkään ja aivan liian pian tulen tarttumaan tähän teokseen uudestaan.

Miten surusta ja kaipuusta voi kirjoittaa näin kuulaasti, kauniisti, armollisesti ja väkevästi?

Päivän lehti

28.10.2020

Fingerpori

comic