Kirjoittamisoppaita on julkaistu Suomessa kosolti – Kirjailijat: Niiden avulla pääsee syvällisiin keskusteluihin itsensä kanssa

”Jännittävää miten suomalaisista kirjoittamisoppaista tulee usein keskenään aika erilaisia. [ – – ] Suomalaiset kirjoitusoppaat näyttävät hyvin vahvasti kirjoittajaltaan”, totesi kirjailija Ville Hytönen taannoin sosiaalisen median päivityksessään.

Tämä tiivistää olennaisen kotimaisista kirjoitusoppaista. Siksi jokaisella niistä on paikkansa.

Muutaman kuukauden aikana on ilmestynyt useita kotimaisia kirjoitusoppaita, ja jokainen puhuu omaperäisellä tyylillä. Anneli Kannon Kirjoittamassa, Jani Saxellin Tanssii kirjainten kanssa ja marraskuussa ilmestynyt Päivi Haanpään ja Terhi Rannelan Miksi en kirjoittaisi? antavat kukin erilaisia eväitä kirjoittamiseen.

Oppaiden yhteinen tavoite on madaltaa kynnystä tarttua kynään. Jokaisella on kuitenkin aiheeseen oma näkökulmansa. Kirjoista saavat paljon irti muutkin kuin kirjailijuuteen tähtäävät.

Kirjoittaminen tuulettaa ajatuksia

Suomi on sikäli hidas maa, että samat asiat saa sanoa kerran jos toisenkin, ja aina maininnat kuulostavat tarpeellisilta.

Yksi jatkuvasti tärkeä huomio on se, että kirjoittaminen on paljon monimuotoisempaa kuin pyrkimys julkaista. Kuten Anneli Kanto toteaa oppaassaan, kirjoittamalla pääsee ennen kaikkea jyvälle omista ajatuksistaan. Ne voivat jopa yllättää, sillä arkiajattelun pinnan ei välttämättä tule kovin usein sukelletuksi.

Ajattelun tuulettaminen kirjoittamalla palvelee ketä tahansa. Kirjoitusoppaiden lukeminen voi tuottaa ahaa-elämyksiä muuhunkin luovaan työhön tai jopa arkeen.

Tärkein oppaita yhdistävä piirre on houkuttelu, ja tässä runsain ja leikkisin on Rannelan ja Haanpään teos. Kirjoittajat käsittelevät monia kirjoittamisen ilmiöitä, kuten ajastettua kirjoittamista, muusan merkitystä ja kirjeiden kirjoittamista. Yllättävät huomiot piristävät: oman itsensä voi viedä aivoja tuulettaville treffeille vaikka rautakauppaan.

Yhtäkkiä, lähes huomaamatta, alkaa kirjoituttaa, ja tämä tietysti on tarkoituskin.

Käsikirjoituksen kanssa saa painia vuosia

Moni toki haaveilee julkaisukynnyksen ylittämisestä, ja tuoreet oppaat käsittelevät asiaa eri kanteilta. Jani Saxell antaa konkreettisia neuvoja tekstin rakentamiseen ja hiomiseen, ja Anneli Kanto purkaa kiinnostavasti kirjoittajan arkea ja sen kipupisteitä.

Yksi tiukka paikka on se, että käsikirjoituksen kanssa on naimisissa kuukausia tai jopa vuosia. Ei riitä, että käsikirjoituksen ensimmäisen version saa valmiiksi. Siitä kirjoittaminen oikeastaan vasta alkaa. Se ei todellakaan aina ole kivaa.

Kanto tarjoilee punnittua tietoa sarkastisin ja mutta rauhallisin äänenpainoin. Lukiessa tuntuu kuin todella olisi Kannon kanssa yhdessä kirjoittamassa.

Kanto pureutuu myös siihen, miltä kirjoittamisen polte tuntuu ja miten sen saa houkuteltua takaisin, kun väistämättä alkaa puuduttaa. Tavoitteellinen kirjoittaminen on pitkä ja mäkinen tie.

Lukeminen on hyvä opettaja

Ensin sille tielle on kuitenkin päästävä.

”Jos et itse kirjoita sitä romaania, novellikokoelmaa tai mitä ikinä päässäsi muhii, kukaan muu ei tule tekemään sitä puolestasi”, Jani Saxell muistuttaa.

Hän opastaa, miten vältetään kirjoittamisen karikot ja saadaan omaan tekstiin uusia näkökulmia. Miljöön, henkilöhahmojen, lajityypin ja kertojaratkaisujen hahmottamisessa auttaa ennen kaikkea lukeminen.

Saxellin oppaassa tulee harvinaisen selväksi, että tehokas kirjoittamisen opettaja on kirjojen lukeminen. Teos havainnollistaa, miten teoksia voi havainnoida. Tanssii kirjainten kanssa tuntuu eräänlaiselta kansiin pakatulta yliopiston luentosarjalta, jonka jokaisen luennon päätteeksi tehdään yhdessä kirjoittamisharjoituksia.

Sellainen sarja olisi vallan mainio, vinkkinä vain.

Teos on tuoreista oppaista kirjallisuustieteellisin, mutta tätä ei tarvitse kavahtaa. Saxell tarjoilee kirjallisuusesimerkkiensä kautta varsinaisen ideasammon. Kaikkien uusien oppaiden lähdeluettelo toimii myös lukuvinkkilistana.

Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.

 

Opetus auttaa oman polun löytämisessä

Oppaat myös perkaavat kiinnostavasti ja tarpeellisesti suomalaisen kirjoitusopetuksen historiaa. Tämä historia on toistaiseksi lyhyt ja siihen liittyy edelleen omituisia kuvitelmia.

Tämä on myös yksi niistä asioista, joita on syytä edelleen säännöllisesti ja kärsivällisesti toistaa.

Suomessa opetetaan korkeatasoisesti muun muassa teatteria, tanssia ja musiikkia. Kirjoittamisen opettamisesta sen sijaan elää sitkas myytti, jonka mukaan opettaminen ”tasapäistäisi” kirjoittajia, ja opettajat pumppaisivat oppilaansa täyteen omia maneerejaan.

Pikemminkin opetus auttaa kirjoittajia löytämään omat tapansa ja myös uusia tekstillisiä polkuja. Samalla asialla ovat oppaat.

Oppaiden kirjoittajat pitelevät kädestä

Kolmas säännöllistä purkamista tarvitseva myytti on yksinäinen nero, joka luo kuolemattomia lauseita erakkoudessa, vailla ihmiskontakteja.

Harvassa ovat sellaiset kirjoittajat. Suurimmalla osalla on kirjoittajaryhmiä, muuta vertaistukea, opettajia ja esilukijoita. Myös oppaiden kirjoittajat ovat kirjoittajan sparraajia ja kanssakulkijoita.

Kuten jutun alussa siteerattu Ville Hytönen toteaa, suomalaiset kirjoittajaoppaiden tekijät kirjoittavat persoonallista, itsensä likoon panevaa tekstiä. He ovat teoksissaan läsnä persoonallaan ja tarjoavat lukijoiden käyttöön omat havaintonsa. He ovat lukuhetkessä läsnä.

Kanssakulkijuuteen kuuluu myös kipeiden kokemusten jakaminen. Julkaisukynnyksen ylittäneenkin kirjoittajan teksti voi saada hylkäyksen tai jäädä ikuisesti ilman vastausta. Tämänkin sanominen ääneen on tärkeää, sillä hylkykirjeet ovat osa tavoitteellista kirjoittamista.

Tekstin ja kirjoittamisen arvo on jossain muualla, ja jokainen opas auttaa omalla tavallaan rakentamaan ehjää kirjoittajakuvaa.

 

Anneli Kanto: Kirjoittamassa. Reuna 2020. 199 s.

Jani Saxell: Tanssii kirjainten kanssa. Art House 2020. 296 s.

Päivi Haanpää ja Terhi Rannela: Miksi en kirjoittaisi? Avain 2019. 258 s.