Kulttuuri

Konserttiarvio: Aili Ikonen loisti Verkatehtaalla

Aili Ikonen ja Avara. Verkatehtaan Vanaja-sali 31.1.
Aili Ikonen Kuva: Tero Ahonen
Aili Ikonen Kuva: Tero Ahonen

Laulaja Aili Ikosen ja Avara-trion tuoretta yhteistyötä ei voi kuin tervehtiä äärimmäisellä ilolla. Rytmimusiikki on niin paljon muutakin kuin kykykilpailuita ja euroviisukarsintoja, ja tällaiset muusikot ovat hyvin valikoitunutta joukkoa.

Harva laulaja, genrestä riippumatta, kykenee niin ilmaisuvoimaiseen ja samalla musikaaliseen tekstin myötäelämiseen kuin hän. Tämän lisäksi hän on yksinkertaisesti valtavan taitava ja muuntautumiskykyinen laulaja, jota olen kuullut monissa yhteyksissä, aina vakuuttavana.

Intonaatio ei myöskään horju piiruakaan vaikeimmissakaan kuvioissa ja kompleksisten harmonioiden seassa.

 

Tällä kertaa juhlittiin erityisesti laulaja-lauluntekijä Dusty Springfieldiä suomeksi käännettynä, mutta muutama helmi kuultiin myös Michel Legrandilta ja Joni Mitchelliltä.

Jukka Perkon, Teemu Viinikaisen ja Jarmo Saaren käsissä musiikki oli suurelta osin soinnutettu uudestaan ja kuulosti lopulta uudelleen sävelletyltä tribuutilta kohteelleen. Hectorin ja Timo Kiiskisen käännökset olivat myös tärkeässä osassa tämän vaikutelman syntymisessä.

Rumpusettiä takovan ja kitarastyrkkaria yhdelletoista kääntävän rytmimusiikin opiskelijan olisi ollut syytä olla Verkatehtaalla kuulemassa, miten groove syntyy taitavissa käsissä olohuone-volyymillä.

Eilen kun mä tiennyt en oli tästä hyvä esimerkki, Viinikaisen akustisella kitaralla komppaama ja Perkon soololla höystetty kokonaisuus teki kunniaa alkuperäiselle Springfieldin klassikolle.

Ylipäätään Viinikaisen ja Saaren työnjako oli hieno – jälkimmäisen sähköinen ja efektoitu äänimaisema täydentyi ensin mainitun puhtaalla akustisella kitaralla. Perkon rooli oli taas sitten jotain aivan muuta. Upeiden tenorifoni-soolojen lisäksi hän toi myös erilaisten efektien kautta mielenkiintoista lisää kokonaisuuteen.

Tämä hieno trio on kovasti Avara-nimensä kuuloinen, toisiaan kuuntelevien hienovireisten muusikoiden kollektiivi.

 

Nyt esitelty Laulu keskeneräinen -albumi on kaiken kaikkiaan hyvin rauhallinen kokonaisuus, jolta kuultiin konsertissa monta utuista tunnelmapalaa.

Mielen tuulimyllyt leijui Saaren huiluäänien kannattamana, samoin Timo Kiiskisen tekemä Mitchellin Both Sides Now -käännös Molemmilta puolilta esitteli tätä puolta.

Dusty Springfield -klassikosta Son of a Preacherman käännetty Papin poika sai uskomattoman lopun koko porukan intoutuessa sooloilemaan. Myös Ikonen hallitsee scat-taiteen suvereenisti halutessaan, ja tästäkin kuultiin pieni näyte.

Menot