Kulttuuri

Konserttiarvio: Eppu Normaali tarjoili kasarinostalgiaa

Eppu Normaali. Verkatehtaan Vanaja-sali 4.12.
Eppu Normaali Verkatehtaalla. Kuva: Soile Toivonen

Harvakseltaan keikkailevan Eppu Normaalin vierailu Verkatehtaalla muistutti jälleen siitä, miten kestävän jäljen, eräänlaisen musiikillisen sukupolvikokemuksen, yhtye on jättänyt 1960- ja 1970-luvuilla syntyneisiin ikäluokkiin.

Bändihän kuului kasari-Suomen musiikilliseen äänimaisemaan ja nousevien kaupallisten radioasemien soittolistoille, eikä varmaankaan olisi vääryyttä kategorisoida vaikkapa Tuhansien murheellisten laulujen maa moderniksi kansanlauluksi.

Minään punk-bändinä en koskaan ole Eppu Normaalia osannut pitää, vaikka tietysti yhtyeen 70-luvun alkuvaiheet hieman sinne suuntaan viittasivatkin.

 

Bändin 18 biisin kokonaisuus oli odotetusti hittikavalkadi, josta ei jäänyt mitään suuremmin puuttumaan. Huomionarvoista on toki, että tuorein setin biiseistä oli Urheiluhullu vuodelta 1991, valtaosa ohjelmistosta oli kultaiselta 80-luvulta. Ylimääräisenä kuultu Älä mene njet njet on jo peräti neljän vuosikymmenen takaa.

Joitain biisejä oli hienoisesti uudelleensovitettu, mutta musiikillisesti oltiin kyllä liikkeellä melko riisutulla, kahden sähkökitaran, solistin ja komppiparin yhdistelmällä turhia kikkailematta.

Joissain biiseissä ”kuudennen Epun”, Safka Pekkosen, harmonikkaa jäi kaipaamaan, Pimeyden tango kuulosti melko riisutulta ja ikoninen soolotaite vain tyhjiltä tahdeilta ilman sooloa. Hieman sama vaikutelma jäi myös Tuhansien murheellisten laulujen maa -klassikosta.

 

Yhtyeen kuusikymppiset muusikot ovat pitäneet soittokuntonsa suhteellisen hyvänä. Pantse Syrjän rock/blues -kitarointi sujuu vanhalla rutiinilla, samoin Juha Torvisen komppikitara ja energinen esiintyminen ovat kokonaisuudessa korvaamattomia.

Aku Syrjä ja Sami Ruusukallio muodostavat bändin jykevän komppiparin, jälkimmäisen stemmalaulu on myös olennainen osa yhtyeen saundia. Martti Syrjän laulukuntokin on edelleen varsin hyvä.

Erikseen täytyy kuitenkin mainita, että miksaus oli keikan alkupuolella melko suttuinen ja saundikuva mössöinen. Onneksi kuitenkin tämä parani huomattavasti ja nopeastikin.

Konsertti oli kokonaisuudeltaan onnistunut ja hyväntuulinen kokonaisuus, josta bändin itseironinen ja humoristinen ote jäi musiikin ohella pintaan. Itseään ei jättiläisenkään tarvitse ottaa turhan vakavasti, vaikka saavutukset ovat stadion-kaliiperia. Mitähän bändiltä kuullaan seuraavaksi? Onko uutta materiaalia vielä piipussa?

Päivän lehti

25.10.2020

Fingerpori

comic