Kulttuuri

Konserttiarvio: J. Karjalainen ei ole lainkaan mennyt mies

J. Karjalainen – Sä kuljetat mua. Verkatehdas, Vanaja-sali ke 13.11.
J. Karjalainen yhtyeineen tarjoili sekä vanhoja tuttuja hittejä että harvemmin kuultuja kappaleita. Kuva: Eveliina Koski
J. Karjalainen yhtyeineen tarjoili sekä vanhoja tuttuja hittejä että harvemmin kuultuja kappaleita. Kuva: Eveliina Koski

”Nyt tulee Lännen Jukka”, kuiskasi vieressäni istuva herrasmies seuralaiselleen, kun J. Karjalainen avasi keskiviikkoisen Verkatehtaan-keikkansa trubaduuriversiolla laulustaan Hölmö nuori sydän.

Tuo 1990-luvun lopun hitti, yksi Karjalaisen monista, houkuttaa kuuntelemaan tekstiä elämänkerrallisena: ”me sankareista laulettiin, en edes tiennyt, et mulle naurettiin, vuoksi jonkun naiiviuden ja hölmön nuoren sydämen.”

 

Naurut loppuivat lyhyeen, kun Jukka Karjalainen nousi suomalaisen pop-kulttuurin legendaksi.

On ällistyttävää, miten Karjalainen on kyennyt uudistumaan ja luomaan uusia persoonia, joiden kautta peilata maailmaa lauluissaan. Lännen Jukka on tietysti yksi, samoin peräkammarin poika Markku, jolla on takanaan loistava tulevaisuus, mutta edessä uhkaa sellaisen miehen elämä, jolle ei koskaan tapahdu mitään.

Juuri tekstiensä kautta Karjalainen jää ylhäiseen yksinäisyyteensä suomalaisten lauluntekijöiden joukossa, samantyyppistä tarinankertojaa ei helposti löydy. Tekstit ovat hyvin maailmaansa uppoutuvia ja samalla kuitenkin empaattisia.

Maailma on J. Karjalaiselle mielenkiintoinen paikka, josta löytyy aina uusia tarinoita ja laulujen aiheita.

 

Nyt Karjalainen on konserttisalikiertueella, jolla on uusi konsepti: ensimmäinen puolisko soitetaan hiljaa puoliakustisesti, toisella puoliajalla sähköisemmin ja rockbändinä.

Täytyy sanoa, että tällä kertaa erityisesti ensimmäisen puoliskon hissuttelu teki suuren vaikutuksen: muusikoiden kommunikaatio ja Karjalaisen oman laulun eri sävyt nousivat hyvin esille. Muutamat bändiklassikot saivat uuden asun akustisempina versioina. Esimerkiksi Villejä lupiineja oli niin maltillinen, että kerrostalohuoneistossakin sen olisi voinut soittaa.

 

Bändi on tietysti tuttuun tapaan sama ja kivikova. Pekka Gröhn on yksi Suomen osaavimmista kosketinsoittajista, ja tämä näkyi rehevinä sooloina sekä sähköpianolla että uruilla.

Mikko Lankinen oli kitarassaan koko illan aikalailla rautalanka- ja blues-maailmoissa, ja hyvä niin; tuloksena oli tyylitietoista ja puhuttelevaa musisointia. Komppipari Janne Haavisto ja Tom Nyman ovat hioutuneet yhteen vuosien mittaan, ja oli hienoa nähdä ensin mainittua congo-rumpujen ja jälkimmäistä kontrabasson ääressä. Hyvin toimi niinkin.

 

Ohjelmisto oli suurelta osin tuttua – miten muuten voisi ollakaan – mutta myös muutamia harvemmin kuultuja paloja oli tarjolla.

Ensimmäinen singlelohkaisu Mustat lasit kuultiin, samoin ironinen Moderni mies, jolla edelleenkin on oma puhuttelevuutensa. Sankareita ei tällä kertaa oltu kaikki, mutta keikan päättäneet Viimeinen laulu ja Ankkurinappi jättivät sellaisen kutinan, että saamme tästä hienosta artistista nauttia vielä kauan. Tarinoita on vielä kertomatta.