Kulttuuri

Konserttiarvio: Ranskalaiset urut soivat tunteellisesti

Anna-Maria Lehtoaholla, Hanna-Leena Henrikssonilla, Heikki Seppäsellä ja Sonja Saarikolla oli näppinsä mukana Kuningattaren matkassa -festivaalin järjestämisessä.

Kuningattaren matkassa -päätöskonsertti. Camille Saint-Saëns: Sinfonia n:o 3 ja Francis Poulenc: Konsertto uruille. Anna-Maria Lehtoaho ja Sonja Saarikko, urut. Tawastia Sinfonia, joht. Heikki Seppänen. Hämeenlinnan kirkko 29.9.

Hämeenlinnan seurakuntien järjestämän Kuningattaren matkassa -urkufestivaalin päätöskonsertti oli sunnuntaina, ja ohjelmassa oli ranskalaista musiikkia uruille ja orkesterille. Soitinyhdistelmä ei ole 1600-luvun jälkeen kaikkein tavallisin. Hämeenlinnan kirkon kaunissointiset Ladegast-urut olivat tärkeässä roolissa.

Urkujen kehityttyä pienestä ja yksinkertaisesta soittimesta valtavaksi, joskus kymmeniä äänikertoja käsittäväksi instrumentiksi, niistä tuli orkesteri itsessään. Sellaista on useimmiten tarpeetonta säestää toisella orkesterilla, ja siksi yhdistelmä jäi unhoon.

Nyt se kuitenkin muistettiin. Illan orkesteri oli Tawastia-Sinfonia, seudun muusikoiden uusi yhteenliittymä, jonka on tarkoitus jatkossakin esiintyä hämeenlinnalaisille. Konsertin päävastuussa olivat Hämeenlinna-Vanajan seurakunnan kirkkomuusikot Anna-Maria Lehtoaho, Sonja Saarikko ja Heikki Seppänen.

 

Francis Poulencin (1899–1963) Konsertto uruille, jousille ja patarummulle (1938) on yksi harvinaisista modernimman ohjelmiston teoksista tälle kokoonpanolle. Se liittyy Poulencin uskonnollisen kiinnostuksen heräämisen myötä syntyneisiin kirkollisiin sävellyksiin.

Pienehkö orkesteri mahtui urkuparvelle soitinten kuningattaren seuraksi. Kirkon kiviseinät vahvistivat volyymin ajoittain jopa liian voimakkaaksi, mutta sointi oli kieltämättä komea.

Useaan jaksoon jakaantuva yksiosainen konsertto alkoi rysäyksellä, jota heti seurasivat jännittävät sointikentät ja tuore harmonian käsittely. Anna-Maria Lehtoaho löysi uruista viehättävää kauneutta ja teräksistä voimaa.

 

Camille Saint-Saënsin (1835–1921) Urkusinfonian (1886) urut luovat orkesterin sointia yhtenä soittimena muiden joukossa. Osuus ei ole virtuoosinen soolo, vaikka urkujen osuutta teoksen kutsumanimessä korostetaankin.

Kolmas sinfonia on täynnä pakahduttavaa paatosta ja myöhäisromantiikan vellovaa musiikkia. Kirkkoakustiikassa ei sen vuoksi ollutkaan tärkeää, onko tasapaino kohdallaan, erottuvatko yksityiskohdat ja onko polyfonia selkeää. Enemmän tunteella kuin järjellä saattoi kaikessa mahtipontisuudessa olla hyvä linja.

Klassisen asiallinen alku oli kuitenkin paikallaan, ja nyt kuultiin myös konsertissa harvinaisia hiljaisia sävyjä. Sonja Saarikon urkujen liittyminen hitaassa jaksossa mukaan toi Heikki Seppäsen johtaman orkesterin alakertaan sykähdyttävän tanakan soinnin.

Virkistävä ilta harvinaisen musiikin parissa!