Konserttiarvio: Sinfonia Lahdelta ja Friggiltä jumaläidin musiikkia
Frigg on uutta pelimannimusiikkia soittava kohta 20-vuotias suomalainen kansanmusiikkiyhtye. Se on ottanut nimensä skandinaavisesta mytologiasta, jumaläidistä, jonka mukaan viikonpäivä perjantai on nimetty.
Yhtyeen ytimen muodostavat viulut – mandoliini, kitara ja basso antavat sointiin lisää värejä. Musiikissa yhdistyvät pohjoismaiset ja amerikkalaiset ainekset tavalla, jota kuvaamaan on kehitetty termi nordgrass. Tämä viittaa yhtyeen bluegrass-vaikutteisiin.
Sinfoniaorkesterin maailma on kovin erilainen, ja yhteen sovittamisessa on tässäkin tapauksessa tehtävä kompromisseja.
Tällainen on esimerkiksi äänen sähköinen vahvistaminen, jota tarvitaan lähinnä soittimien volyymin tasoittamiseen. Lopputulos voi olla myös sellainen, että sävyt kadotetaan ja äänen määrä ylimitoitetaan. Juuri Verkatehtaalla olisi riittänyt vähempikin.
Ei siitä enempää – ilta oli hyväntuulinen, kiitos hauskojen juontojen ja rennon musisoinnin. Parhaimmillaan näiden esiintyjien yhdistelmä on lyhyehköissä ja napakoissa kappaleissa. Ison kokoonpanon toisteisuus, joka vähän muuntelee, mutta ei varsinaisesti kehity, alkaa pidemmän päälle puuduttaa. Se on kuitenkin musiikin ominaisuus, ei vika.
Orkesterin vahva jousisointi antoi kompille laajuutta ja syvyyttä. Raskaahkon alkupuolen jälkeen korvat lepäsivät Kiulupolskassa, jossa keveät sävyt saivat tilaa ainakin aluksi. Pidin tätä yhtenä konsertin huippukohdista.
Polka V:n haluan illan teoksista nostaa esille. Tämä siksi, että siinä Frigg oli omalla alueellaan, musisoimassa pienenä yhtyeenä vailla rajoituksia ja vierasta taustaa. Taiturillinen suoritus, jonka rytmistä ilottelua olisin mielelläni seurannut pitempäänkin. Konsertin teema oli toki toinen.
Jaakko Kuusisto piti langat käsissään ja orkesterin ojennuksessa juuri tarpeellisessa määrin. Kovin lujille ei jouduttu, mutta Friggin musiikki, tempo ja rytmit voivat kyllä harhauttaakin äkkinäistä.
Moni kappale antoi yleisölle hyvää tuulta: Friggin polska, Jalla Jalla ja Keidas esimerkkeinä. Jopa yleisön yhteislaulu onnistui näiden jälkeen.
Takaisin perusasioihin palattiin kuitenkin Peltoniemen Hintriikin surumarssin sävelin. Siinä on vahva osoitus pelimannimusiikin elinvoimasta. Säkkipillikin ui vaivatta mukaan.
