Kulttuuri

Konserttiarvio: Sinfonia Lahti loi keväisiä tunnelmia

Sinfonia Lahti. Lili Boulanger: D’un soir triste ja D’un matin de printemps, W. A. Mozart: Huilukonsertto n:o 1 G-duuri, Antonín Dvořák: Sinfonia n:o 8. Joht. Anja Bihlmaier, huilisti Kersten McCall. Verkatehdas 4.3.
Anja Bihlmaier Kuva: Muu
Anja Bihlmaier

Sinfonia Lahden konsertin johti orkesterin päävierailijaksi ensi syksystä alkaen valittu Anja Bihlmaier. Solistina oli Kersten McCall, Amsterdamin Concertgebouw’n orkesterin soolohuilisti, monin tavoin eri paikoissa ansioitunut taiteilija.

Ohjelmassa oli ranskalaisen impressionistin Lili Boulangerin kaksi teosta, Mozartin huilukonsertto sekä Dvořákin iloinen, luontonäkymiä muisteleva kahdeksas sinfonia.

 

Yksi kuuluisimmista taidealan palkinnoista oli aikanaan Ranskan valtion Rooman-palkinto (Prix de Rome). Muusikkoperheestä ja musikaalisesta suvusta lähtöisin oleva Lili Boulanger oli sen ensimmäinen naispuolinen voittaja vuonna 1913. Keuhkotauti vei lupaavan säveltäjän jo 24-vuotiaana.

Boulangerin teospari Surullisesta illasta – Kevätaamusta (1918) tutustutti säveltäjään, jolla oli jo varhain oma ääni ja taito käyttää sitä.

Surullisesta illasta on päätöstä lukuun ottamatta raskas ja traaginen. Vahvat sointimassat vyöryvät eteenpäin ja kohoavat celestan helinän myötä kevyempiin korkeuksiin.

Kevätaamusta on energisempi ja toiveikkaampi. Sen esitys ei oikein lähtenyt lentoon, mutta yhdessä parinsa kanssa nämä muodostivat tasapainoisen kokonaisuuden.

 

Huilua ei usein kuule sinfoniaorkesterin solistina, eikä se ehkä kuulunut Mozartinkaan suosikkisoittimiin. Säveltäjän 1. huilukonsertto on kuitenkin luontevaa ja energistä musiikkia. Se antaa solistille tilaisuuden näyttää osaamisensa kauniin soinnin sekä helmeilevien kuvioiden ja juoksutusten hallitsijana erityisesti kadensseissa.

Dvořákin sinfonia n:o 8 on iloinen ja optimistinen, sopiva illan keväiseen teemaan. Toinen osa on dramaattinen, täyttä oopperaa. Hiljaiset sävyt Sinfonia Lahti toteutti herkästi. Kolmannen osa valssi hahmottui enemmän haikeana kuin surullisena.

Muunnelmafinaalin monista sooloista jaettiin soittajille ansaitut kiitokset. Osan hurja päätös vaati kapellimestarilta päättäväisyyttä, jotta rytmiikka pysyy koossa ja on johdonmukainen.

 

Anja Bihlmaierin tempot olivat kautta illan luontevat ja loogiset. Orkesterin on helppo seurata, ja siksi myös yhteissoitto on ongelmatonta. Bihlmaier ei osannut sopeutua Verkatehtaan akustiikkaan: käyrätorvet jyräsivät ja sointitasapaino jätti monesti toivomisen varaa.

Illan teokset eivät asettaneet johtajan kykyjä todelliseen koetukseen, mutta niitä ei ole syytä epäillä. Hänellä on vielä tarve kontrolloida kaikkea, mikä liikkuu – moni asia sujuisi ammattiorkesterilla myös itsekseen.

Jää nähtäväksi, kuinka paljon Bihlmaier uskaltaa luottaa soittajiin ja antaa musiikin virrata vapaasti, mikä jännitteen aikaansaamiseksi on monen sävellyksen suuren tulkinnan edellytys. Odotamme antoisaa työskentelyperiodia.