Konserttiarvio: Suomalaisella barokkiorkesterilla hyvän musiikin elementit
Italialaislähtöinen barokkispesialisti, oboisti ja kapellimestari Alfredo Bernardini saapui johtamaan Suomalaisen barokkiorkesterin eli FiBo:n 30-vuotisjuhlien konsertit.
Tämä musiikin tyyli ei siis enää pitkään aikaan ole ollut suomalaisillekaan muusikoille vieras.
On kuitenkin helppo muistaa innostusta säestänyt vitsailu ja väheksyntä, jota oikeaoppisuuteen pyrkinyt barokkimusiikin soitto aluksi osakseen sai.
Toisaalta kuulijankin korvat ovat puhdistuneet, ja epäuskoisella kauhulla kuuntelisin 1960-luvun levytyksiä.
Esiintymässä oli kouliintunut kokoonpano, jonka jokainen soittaja hallitsi hankalankin instrumenttinsa suvereenisti.
Nyt esiintymässä oli kouliintunut kokoonpano, jonka jokainen soittaja hallitsi hankalankin instrumenttinsa suvereenisti.
Näin luonnontorvet ja trumpetit saivat soida vapautuneesti ilman pelkoa liian hallitsevasta asemasta. Aidot sointivärit ja volyymi muodostivat yhdessä rikkaan, alkuperäisen silottelemattoman ja siksi tasapainoisen kokonaisuuden.
Orkesteri oli alkujaan Kuudennen kerroksen orkesteri. Sen ensikonsertissa vuonna 1989 esitettiin sama sävellys kuin nyt Hämeenlinnassa, Jean-Féry Rebelin Les élémens (Elementit, 1737). Teos kuvaa hätkähdyttävän modernisti kaaoksen, josta sitten erottuvat peruselementit: maa, vesi, tuli ja ilma.
Tamburiini-osaan ehdittäessä tuli esille tämän musiikin hienous – pienillä eleillä on suuri arvo. Kaikki huomio kiinnittyi yhtäkkiä vaatimattomaan lyömäsoittimeen, jolla ei monestikaan ole osaa modernin orkesterin jättikoneistossa.
Louis-Nicolas Clérambault’n vertauskuvallinen kantaatti Le Soleil, vainqueur des nuages (Aurinko, pilvien voittaja), oli Myriam Arbouzin solistinumero. Teos oli vuonna 1721 sävelletty lapsikuningas Ludvig XV:n sairaudesta toipumisen kunniaksi.
Arbouzin sopraano on kirkas, mutta samalla lämpimän pyöreä. Se sulautui huiluihin hienosti. Kuviot helmeilivät taiturillisesti, ja pienen draaman tunnelmavaihtelut välittyivät hyvin.
Vivaldin huilukonsertto Tempesta di mare (Myrsky merellä) on lyhyt rajuilmakuvaus. Hanna Haapamäen nokkahuiluvirtuositeetti ehti kuitenkin vakuuttaa.
Lopuksi orkesteri kokoontui esittämään osia Händelin Vesimusiikista. Kuninkaan veneretken viihdykkeessä suurehkon kokoonpanon värit ja sävyt tehosivat ja ilahduttivat. Sointi oli loistelias olematta räikeä. Bernardini innosti soittajat iloiseen finaaliin. Varsinkin rytmiset koukut, ylimääräistä teosta myöten, saivat yleisön – ja soittajatkin – nauramaan.
