Kulttuuri

Konserttiarvio: Tenoritaidetta maailman huipulta

Lawrence Brownlee Kuva: Shervin Lainez
Lawrence Brownlee Kuva: Shervin Lainez

Lawrence Brownlee ja Martin Katz. Verkatehtaan Vanaja-sali 23.8.

Amerikkalaisen Lawrence Brownleen perjantainen vierailu Verkatehtaalle jäi mieleen ainakin itselleni yhtenä koko konserttitalon 12-vuotisen historian huippuhetkistä.

Kanssamuusikkonsa, yhtä lailla ammattinsa suurmiehen, pianisti Martin Katzin, kanssa Brownlee tarjoili riemastuttavan kattauksen italialaisen 1800-luvun oopperan ja laulutaiteen helmiä.

Ilahduttavaa oli myös se, että konserttiin valittu ohjelmisto ei ollut puhki kulunutta hittikavalkadia, vaan esimerkiksi konsertin avannut, poikamiehen vapauden iloja ylistävä aaria Donizettin Allegro Io Sono vähän tunnetusta oopperasta Rita, ou le mari battu edusti ohjelmistoa, mitä harvemmin kuulee.

 

Brownlee on ilmeisen kotonaan bel canto -laulutradition parissa, eikä olekaan ihme, että eurooppalainen oopperamaailma on tällä hetkellä polvillaan tämän hienon taiteilijan edessä.

Hänen muusikkoutensa ei ole kuitenkaan omaa erinomaisuutta alleviivaavaa, vaan musiikki ja kommunikaatio pianistin kanssa oli kaiken aikaa kaiken keskipiste.

Verdin laulusarjasta Kuusi romanssia Brownlee oli valinnut neljä. Vaikka sarja ei olekaan näyttämömusiikkia, on sen musiikillinen ilme varsin oopperamainen, mainittakoon tästä esimerkkinä vaikkapa sarjan päättänyt, viinin ylistyslaulu Brindisi, joka aiheelleen sopivasti toteutui täynnä kuplivaa ja pirskahtelevaa riemua.

Ehkä hieman yllättäenkin Brownlee toi Hämeenlinnaan vain yhden Rossini-numeron, D’ogni più sacro impegno -aarian myöskin harvoin esitetystä L’Occasione fa il ladro -oopperasta. Tätä seurasi neljä Bellinin laulua, joista erityisesti Torna vezzosa Fillide toteutui todellisena monipolvisena draamana.

Martin Katz loi tässä, niin kuin tietysti kautta illan, upeasti musiikillisen näyttämön, johon lauluosuuden oli hyvä punoutua. La Ricordanza oli tästä hyvä esimerkki, uskomattoman herkkä tunnelmapala kummaltakin taiteilijalta. Kokonaisuus, jossa aika pysähtyi.

 

Lisztin kolme Petrarca-sonettia on mahdollisesti paremmin tunnettu pianoteoksena kuin laulusarjana, eikä olekaan helppoa sanoa kumpi on kumman sovitus. Ehkä kysymys ei ole edes mielekäs, vaan kaksi mediumia heijastavat ikään kuin saman musiikillisen idean eri puolia.

Joka tapauksessa lauletut sonetit muistuttivat taas siitä, että Lisztin pianismilla oli yksi perustansa ajan ooppera- ja vokaalitaiteessa. Esitys oli odotetun nautittava, ja sekä pianon ja laulun täysipainoinen dialogi vakuutti.

Kaiken kaikkiaan Brownleen muusikkous on kaikessa taituruudessaan ja kontrollissaankin ällistyttävän luonnollista ja konstailematonta. Tämä näkyi myös konsertin lopun spirituaali-numeroissa, joiden lomassa hän kertoi myös omasta taustastaan ja elämästään. Pieteetti ja kunnioitus omaa kulttuurista perintöä kohtaan välittyi hyvin.

Lopuksi täytyy vielä mainita konsertin yhden pääjärjestäjän, taiteilija Markku Pirin, luoma levollinen visuaalinen ilme konserttilavalle ja takakankaaseen. Tämä toi hienon lisän musiikilliseen antiin.

Mainos