Timo Lassy Band
Jazz on musiikinlaji, johon on pesiytynyt omat puristinsa ja akateemikkonsa – vain moderni, kompleksinen ja oppinut musisointi on tämän ajattelutavan mukaan arvokasta. Timo Lassy ei onneksi kuulu näihin, vaan hän edustaa uuden polven jazz-sukupolvea, joka tuo jazzin takaisin tanssilattialle ja rock-klubeihin.
Lassy on toki akateemisesti koulutettu ja tuntee parkerinsa ja coltranensa. Tarvittaessa häneltä tippuu tiukempikin bebop-tykitys, mutta tämä työllä haalittu osaaminen jää usein vain taustalle ja kuuluu esimerkiksi fraseerauksessa.
Herkimmillään hän onnistuu tenorisaksofonillaan uimaan hiukan samoissa melodisissa vesissä kuin Jukka Perko sopraanolla. Koskettavan melodisuuden ja tunnelmoinnin aika ei ole ohi, tästä todisti vaikkapa Lassyn ja bändin Love Spirit -slovari. Kyseinen biisi on uudelta Moves-albumilta, jonka tiimoilta bändi Verkatehtaalla keskiviikkona näyttäytyi.
Toisaalta Lassyn soitto on hyvin kommunikoivaa ja rytmikästä. Esimerkiksi reipas Northern Express -swing todisti tästä. Mihinkään kliseiseen fonipörinään Lassy ei sortunut missään vaiheessa vaan kontrolli ja sisältö pysyi kaiken aikaa näpeissä.
Lassyn menevämmän musiikin pohjana on paljossa synkopoitu latinogroove, missä rumpali Teppo Mäkynen, perkussionisti Abdis Assefa sekä basisti Antti Lötjönen muodostavat hienon komppitrion, jonka päälle on helppo rakentaa. Kaikkea musisointia tässä bändissä leimaa hienovireinen kommunikaatio ja kuuntelu – Lassylla on tapana jopa aivan konkreettisesti astua lavan sivuosaan muiden sooloillessa.
Bändissä onkin tähän potentiaalia, esimerkiksi Lashes-bossanovassa kuultiin hieno lyömäsoitin-duetto. Bassosoolojakin olisi mukaan mahtunut, toisista yhteyksistä tiedän Lötjöseltä tällaisia irtoavan. Tähän bändiin en Lötjöstä istuvampaa basistia pysty kuvittelemaan.
Erikseen täytyy nostaa esiin myös pianisti Georgios Kontrafouris, joka on käsittämättömän taitava muusikko. Hänen soittonsa on varsin ekonomista ja kokonaisuutta kunnioittavaa. Verkatehtaalla hän näytti selvää mieltymystä minimalistisiin ja toisteisiin tekstuureihin sekä hauskoihin rytmisiin kuvioihin, jotka vietiin ulos perusbiitistä. Afrikkalaisen musiikin ja 1980-luvun minimalismin musiikillisia keinovaroja sekin.
Kaiken seassa Kontrafouris heittää sekaan reheviä blues- ja gospel -lickejä, kuten esimerkiksi lopussa kuullussa Sundown at Sunset -biisissä. Tästä piirteestä hänen soitossaan tulee hakematta mieleen usein amerikkalainen Keith Jarrett, vaikkakaan jälkimmäisen musiikki ei näin vahvasti pohjaakaan afrokuubalaiseen traditioon.
