Kulttuuri

Konserttiarvio: UMO:n Prince-tribuutti Verkatehtaalla oli salonkikelpoinen

Tribute to Prince UMO feat. Tuomo Prättälä & MARiANNA, Verkatehdas 22.3.2019
Tuomo Prättälä.

Kuinka moni vielä muistaa Princen?

Hänhän oli 1980- ja -90-lukujen megatähti, kameleontti, joka onnistui luomaan samaan taiteilijauraan Purple Rainin ja When Doves Cryn kaltaisia jättihittejä, joita jokainen disko soitti ja levykauppa myi. Toisaalta taas hän loi rytmimusiikin historiaa kokeellisemmalla tuotannollaan – synteesi bluesin, acid jazzin ja Amerikan lauluperinteen kanssa oli ainutlaatuinen ja tunnistettava.

Tekstittäjänäkään Prince ei ollut huono. Mitään banaaleita ja kaavamaisia tarinoita hänen lauluistaan ei löydy. Yhdelle varhaiselle albumilleen hän soitti sen kaikki 19 soitinta.

 

Tribuutti on siis tälle vajaa kolme vuotta sitten kuolleelle suurmiehelle paikallaan, mutta minkä puolen hänen musiikistaan valita? UMO toimi mielestäni onnistuneesti keskittymällä Parade-albumiin, mutta kuitenkin sisällyttäen mukaan jotain tunnetumpaakin yleisön odottamaa materiaalia.

Mikko Hassisen sovitukset toimivat hienosti ja loppujen lopuksi harmonioiden osalta melko lailla alkuperäisiin pitäytyen. Fonisektiota lellittiin soolotilalla avokätisesti. Erityisesti Manuel Dunkel tenorifonissa ja Ville Vannemaa alttofonissa tarttuivatkin tilaisuuteen ja soittivat komeita yksilösuorituksia.

Illan solistit Tuomo Prättälä ja MARiANNA olivat hyvin tehtävänsä tasalla.

Itse asiassa mietin, oliko aloite koko projektiin tullut Tuomolta. Kukaan ei Suomessa laula halutessaan niin autenttisesti ja uskottavasti tämän genren musiikkia kuin hän, ja Princen biisejä hänellä on ollut vuosikausia myös omassa repertuaarissaan.

MARiANNA ei myöskään jäänyt sivustakatsojaksi, vaan tuntui hehkuvan samaa innostusta kuin koko ryhmä.

 

UMO on todella taitava ja muuntautumiskykyinen kollektiivi, ja tämänkin keikan mittaan tästä kuultiin todisteita.

Mountains soi kuin ison rokkibändin soittamana, vaikka muuten yleisilme olikin sointikuvaltaan aika pitkälle big bandin kaltainen. Seppo Kantonen soitti pianojensa ääressä uskomattomia sooloja. Tällä kertaa mieleen jäi erityisesti Alphabet Streetin ilotulitus. Komppiryhmä Juho Kivivuori, basso, Markus Ketola, rummut, sekä Jere Haakana, kitara, soitti jämerästi kautta koko illan, ja Haakana ja Ketola näyttivät myös solistisia taitojaan.

Ehkä joitain vimmaisempia irtiottoja ja hikisempää groovea mukaan olisi vielä mahtunut, mutta hyvä näinkin. Tällaisten konserttien kohdalla Verkatehtaan kannattaisi minusta kokeilla takavuosilta tuttua klubikattausta tuolien ja pöytien suhteen.