Kulttuuri

Kirja-arvio: Kuningaskobra on tarina, joka oli pakko kirjoittaa

Taija Tuomisen Kuningaskobra on monen muun näkökulman ohessa kuvaus esikoisteos Tiikerihain kirjoittamisesta. Kuva: Esko Tuovinen
Taija Tuomisen Kuningaskobra on monen muun näkökulman ohessa kuvaus esikoisteos Tiikerihain kirjoittamisesta. Kuva: Esko Tuovinen/ark.

Taija Tuominen: Kuningaskobra. Tammi 2019. 245 s.

 

Taija Tuomisen (s. 1962) esikoisromaani Tiikerihai (2000) käsitteli väkivaltaisen, alkoholisoituneen äidin hallitsemaa lapsuutta ja nuoruutta. Omaelämäkerrallista teosta luettiin niin totena, että sen fiktiivistä loppua, jossa tytär kannustaa äitiään hirttäytymään, paheksuttiin.

Kuningaskobra alkaa valokuvalla palaneesta kotitalosta. Taija, autofiktion kertoja, käyttää kuvaa opettaessaan faktan ja fiktion välistä suhdetta.

Taijalle ”talon palaminen on parasta mitä on vuosikausiin tapahtunut”. Opiskelijoilleen hän ei kuitenkaan kerro, ”että vituttaa, kun äiti ei palanut mukana”.

 

Kuningaskobran kertoja ja päähenkilö on monin tavoin kuva kirjailija Tuomisesta.

Teoksen totuudellisuuden pohtimisen ei silti saa antaa peittää sitä, että käsillä on hieno teos traumaattisesta menneisyydestä, trauman kanssa elämisestä ja siitä selviämisestä.

Kuningaskobra on romaanin muotoon puettu vastaus siihen, missä Tuomisen toinen romaani viipyy. ”Yritin kirjoittaa muuta. Yritin keksiä, mutta ei siitä mitään tullut”, kertoja sanoo.

Hän kyllä kirjoittaa, kirjoitusoppaan, kritiikkejä, esityslistoja ja asiakirjoja. Mutta muuten hänellä ei ole kuin ”vain tämä yksi tarina kirjoitettavana”.

Kuningaskobra on myös kuvaus Tiikerihain kirjoittamisesta, ja teosten rinnakkain lukeminen avaa molempiin uusia kulmia.

 

Äiti varjostaa molempia romaaneja. Yhdistävää on myös muoto: lyhyin episodein Tuominen kuvaa kasvamistaan toimeentulosta toiseen ja kirjalliseen maailmaan.

Episodimaisuus tukee kuvattua elämää, jossa ympäristöt, työt ja elämässä piipahtavat ihmiset vaihtuvat taajaan.

Pysyvyyttä ei haeta, mutta sellaistakin tulee: Toimeentulo kirjoittamisen piirissä. Kasvattajan roolin saava kirjailija Hilja Mörsäri, ystäväksi muuttunut opettaja. Rinnalla vuosikymmeniä kulkenut Markus.

Kuningaskobraa hallitsee kaksijakoisuus, jossa kokemus jostain riippuu näkökulmasta. Pönttöuunin lämmittäminen kylmässä kodissa on ikävää ja julmaa, mutta alaskalaisessa mökissä liki romanttista.

Näkökulmien väleistä löytyy romaanin Taija, joka yrittää jättää taakseen jotain, mitä vielä joutuu käsittelemään.

”Vaikeinta on kirjoittaa hyvistä asioista”, hän toteaa. ”Ennen sitä piti kuitenkin kirjoittaa kaikki pahat ja rumat asiat ulos.”

Suurin jako on Taijan ja äidin välillä; Taija löytää rauhaa ja merkitystä Siperian, Grönlannin ja Patagonian kaltaisista paikoista, joissa luonto hallitsee ihmistä.

 

Matkat ovat tapa päästä pois ympäristöstä, jossa ”kaikki muut ovat kiinnostuneempia äidistä kuin minä”.

Yhteisölle äiti on kuin sirkuksen kummajainen, jota voi seurata välimatkan päästä. Taijalle se ei ole mahdollista.

Kuningaskobra liikkuu muistosta, tapahtumasta ja ihmisestä toiseen, mutta on kielen koossa pitämä yhtenäinen teos.

Tuominen kirjoittaa harkiten ja löytää sopivilta tuntuvia sanoja tilanteisiin, joita on sanoin vaikea kuvata.

Menneisyydestään hän ei pääse eroon, mutta kuten mainitsemansa Zlatan, myös Tuominen voi jättää sen varjoonsa.