Kulttuuri

Kuvataidearvio: Kasarin murros irti modernismista - Hämeenlinnan taidemuseon näyttely tarvitsisi lisää tiedollista sisältöä

Kasari – taiteen 1980-luku. Esillä Hämeenlinnan taidemuseossa 11.4.2021 saakka.
Sam Vanni: Sininen kaari (1986) Kuva: Muu
Sam Vanni: Sininen kaari (1986) Kuva: Muu

Taidekriitikko ja taiteilija Timo Valjakan kuratoima Kasari – taiteen 1980-luku -kokoelmanäyttely kokoaa yhteen suomalaista nykytaidetta pääasiassa 1980-luvun taidesuuntauksista, Niemistö-kokoelmasta ja Vexi Salmen kokoelmasta.

Tarjolla on voimakkaan väreileviä väripintoja, viileää monokromiaa, sekä muutamia veistoksia. Näytteille on asetettu muun muassa kiinnostavia teossarjoja esimerkiksi Paul Osipowilta ja Johan Scottilta sekä nimekkäiden suomalaisten naistaitelijoiden teoksia, kuten Leena Luostarisen monumentaalisia kissoja.

Joukkoon on mahtunut myös Juhani Harrin esinekooste Pieni yösoitto (1991) ja Outi Heiskasen grafiikkaa.

 

Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen.

Susanne Gottberg: Musta neliö (1990) Kuva: Muu
Susanne Gottberg: Musta neliö (1990) Kuva: Muu

 

Näyttelyn ripustus antaa katsojalle tilaa uppoutua teoksiin yksilöinä, mutta tarjoaa myös kontekstia ja peilausta koko näyttelyn muihin teoksiin ja kasarin taiteeseen Suomessa.

Näyttelysalin keskiosaan on valikoitunut värimaailmaltaan hillitympiä, viileän teräviä teoksia, kun taas sivutiloissa värit ja muodot räiskyvät.

Näyttelyn avaava teos, Paunu Pohjolaisen Rauhanhäiritsijä, johdattelee katsojan ajattelemaan kasarin taiteen paikallista murrosvoimaa suhteessa modernismin taidesuuntausten tiukkoihin sääntöihin ja manifesteihin.

Näyttelytilaan on saatu esille kookkaita show stoppereita ja vähäeleisempiä, mutta voimakkaasti taiteen historiaa kommentoivia teoksia.

 

Näihin taidesuuntausten paikallisuuksiin ja kasarin taiteen ilmiöihin katsoja kaipaisi hieman opastusta, sillä ilman näyttelytekstejä teokset jäävät puhumaan omasta puolestaan.

Taiteilijoiden ja valikoitujen teosten taustojen avaaminen olisi tuonut näyttelyyn tiedollista sisältöä, joka olisi avannut muissa yhteyksissä näyttelystä kerrottuja asioita katsojalle, joka ei ole itse elänyt 1980-luvun suomalaisen taidepiirin keskellä.

Upeat teokset jäävät nyt pahimmassa tapauksessa edustamaan katsojalle sitä elitististä ja luoksepääsemätöntä nykytaidetta, joka ei avaudu kovallakaan yrityksellä taiteeseen perehtymättömälle.

Postmodernia taidetta tuntuu ikuisesti varjostavan selityksen ja kontekstoinnin puuttuminen, hyvässä ja pahassa.

Päivän lehti

25.10.2020

Fingerpori

comic