Kulttuuri

Luetko sinä: Fotosynteesi, osa 2

Kuva: Satu Kettunen
Kuva: Satu Kettunen

Olin opetellut huiputtamaan Jiniä: laitoin kyllä helmen suuhuni, kun hän minulle sellaisen tarjosi, mutta heti hänen katsoessaan muualle syljin sen pois. Se ehti silti vaikuttaa vähän. Maailma tuli epätarkaksi reunoiltaan, ajatukseni kävivät muhjuisiksi.

Teki niin kovasti mieli antautua Jinin arvovallalle, ja lakata ponnistelemasta sitä vastaan, mitä minulle oli seitsemänvuotiaasta asti opetettu. Eikä Jin tuntunut kontrolloivalta hirviöltä ojentaessaan minulle helmeä, hänhän piti minut turvassa, hän antoi minulle lahjan, karamellin.

Mutta vastaantulevien lemmikkien katseissa näin kapinan. He taluttivat uneksuvia polarkkejaan niin kuin minäkin, pitelivät säteilyvarjoja näiden kruunupäiden yläpuolella. Lemmikkien täytyi olla aina valmiina auttamaan ja huolehtimaan, sellainen oli maailmanjärjestys, eikä sitä saanut kyseenalaistaa.

 

Vain muistoloissa lemmikit saattoivat jutella keskenään sillä aikaa, kun polarkit makasivat lepotuoleissaan silmät suljettuina nauraen, itkien, uudelleen äitinsä rintaa imien. Me olimme varovaisia ja hiljaisia, pidimme polarkkiemme salaisuudet.

Kukaan ei vahingossakaan katsonut länteen, missä vanhan kansan nanoroboteilla vangitsemat hiilidioksidipilvet hiipivät jatkuvasti lähemmäs.

Olin yrittänyt puhua pilvistä Jinin kanssa.

”Tiedätkö sinä, mitä tapahtui entiselle maailmalle?”

”Ihmiset pilasivat sen”, Jin sanoi huolettomasti. ”Lopulta heidän oli uhrattava siitä suurin osa, vedettävä myrkyt maanpinnalle pois ilmakehästä.”

”Kruunuthan ovat samankaltaista teknologiaa kuin nanorobotit. Oletko kuullut puhuttavan, että nyt kun kaupungissamme jo miljoona polarkkia katselee uniaan, kruunut ovat alkaneet vetää puoleensa purppurapilviä?”

”Se on rikkureiden valhetta”, Jin sanoi. ”Ethän voi kuvitella, että kannattaisi uskoa jotakuta, joka on vapaaehtoisesti ottanut kruununsa pois.” Hän värisi kauhusta.

”Mutta pilvet tulevat kuitenkin lähemmäs.”

”Isä lupasi, että niiden välttämiseen keksitään keino, ennen kuin ne käyvät meille vaarallisiksi. Ja sillä välin jokainen omistamamme hehtaari on yhä arvokkaampi!”

Hän nauroi ja taputti poskeani. Enkä minä sanonut, että kotiseutuni oli jo jäänyt purppuraisten hiilidioksidipilvien alle.

”Mutta entä jos se on totta?” kysyin hiljaa.

 

Kysyin sitä monta kertaa. Entä jos kruunut tarvitsevat lisää energiaa, kun polarkeille ei enää riitä mikään määrä muistoja? Ja Jin nauroi ja käski minun lakata hupsuttelemasta, hän antoi minulle helmiä, ja minä nielin ne.

Mutta kerran yhdessä muistoloista eräs vanha lemmikki lähestyi minua sillä aikaa, kun Jin katseli sataprosenttisella toistotarkkuudella lapsuutensa metsäkävelyä noin tuhannetta kertaa.

”Jos ei olisi lemmikkejä, ei olisi myöskään polarkkeja”, lemmikki sanoi.

Hänen täytyi olla jo yli kahdensadan, niin ryppyiset olivat hänen kasvonsa.

”Mitä tarkoitat?” kysyin säikähtäneenä.

”He ovat rikkaita vain, koska me olemme köyhiä. He ovat vallassa vain, koska me palvelemme.” Painoin kauhuissani pääni, sillä sellaisesta saattoi menettää asemansa, eikä mikään ollut arvottomampaa kuin lemmikki ilman polarkkia.

”Helmien vieroitusoireista voi selvitä”, hän sanoi, ja oli totta, ettei hänen katseensa ollut lainkaan utuinen. ”Tule Muistonsieppaajan aukiolle keskiyöllä, me kokoonnumme siellä joka kolmannella jaksolla.”

Enkä minä ollut mennyt, en vielä moneen jaksoon, en ennen kuin eräänä yönä näin unen siitä, kuinka minut vietiin kotoa, kun olin seitsemän.

Nyt kun kävelimme Jinin kanssa kohti kaupungin laitaa, ja lemmikit kohtasivat minut kirkkain, terävin silmin, minä mietin katsoisinko äitini kasvoja, jos minulla olisi kruunu, katsoisinko, vaikka se merkitsisi purppuraista aamunkoittoa?

Lue tästä osa yksi.

Kolmas ja viimeinen osa ilmestyy perjantaina 6.9.2019.