Juhani Harri (1939–2003) tunnetaan suomalaisen esinetaiteen uranuurtajana. Sara Hildénin taidemuseossa esillä oleva Harrin laaja retrospektiivinen näyttely on osa museon kokoelmataiteilijoiden esittelyjen sarjaa. Näyttelyssä nähdään yli sata Harrin teosta vuosilta 1960–2002.
Teosten runsas määrä ei kuitenkaan syö yksittäisten teosten voimaa, vaan jokainen yksittäinen teos kutsuu katsojaa uppoamaan tarinaansa. Harrin teosten kohdalla tarinallisuus, runollisuus ja kerronnallisuus tuntuvat harvinaisen osuvilta termeiltä.
Teosnimet ovat symbolisia ja poeettisia, ja teokset huokuvat salaperäistä ja tunnevoimaista kerrontaa.
Harri pyrki teoksissaan ajan ja sen katoavan luonteen ikuistamiseen.
Teokset koostuvat usein yksinkertaisista elementeistä, käytöstä poistetuista käyttö- ja koriste-esineistä sekä luonnonmateriaaleista, mutta kasvavat alkuperäänsä laajempiin merkityskokonaisuuksiin uusissa konteksteissaan.
Tästähän esinetaiteessa toki onkin kysymys, mutta Harrin teoksissa merkitysten ja tunnelmien vahvuus ja intensiteetti on aivan erityislaatuista.
Millaisia tarinoita Harrin teokset sitten kertovat? Mitään yleispätevää määritelmää on mahdotonta antaa, sillä merkitykset muovautuvat jokaisen katsojan mielessä omanlaisikseen, mutta jotain yleistä on silti löydettävissä. Harri pyrki teoksissaan ajan ja sen katoavan luonteen ikuistamiseen. Ne kertovat häviämisen prosessista ja kysyvät mitä lopulta jää jäljelle.
Varhaiset teokset kommentoivat uskontoa, mikä oli vahvassa roolissa Harrin lapsuudenkodissa. Sakramentit, enkelit, alttarikaapit ja pyhät tekstit päätyivät Harrin – kovaankin – käsittelyyn.
Hän ammensi myös romanikulttuurista, johon tutustuminen tarjosi vaihtoehtoista olemisen tapaa ja myös kosketusta ulkopuolisuuteen. Koristeellisuus ja runsaus tulivat osaksi Harrin teoksia ehkä juuri tämän kosketuspinnan kautta.
1970-luvulle tultaessa Harrin esinekoosteiden koko kasvoi ja ilmaisu selkiytyi. Nyt keskiöön nousi yhä useammin suurempi yksittäinen elementti monen sijasta.
Teoksiin tuli myös uudenlaista ankaruutta ja kantaaottavuutta. Harrin teoksissa kritiikki tuntui kohdistuvan yksittäisen olennon, ihmisen tai eläimen asemaan osana suurempaa, absurdiakin koneistoa. Pohdinnat olivat osin yleismaailmallisia, osin taas kohdistuivat suoraan vaikkapa eläinkokeisiin.
Näyttelyssä nähdään esinekoosteiden lisäksi myös kaksi installaatiota.
Näyttelysaleja läpi kulkiessa huomio kohdistuu teosten pintarakenteisiin. Monia teoksia määrittää ruosteinen, hilseilevä, poltettu pinta.
Kuten kuvataiteilija Silja Rantanen kuvaa näyttelyn yhteydessä julkaistussa kirjassa, Harrin teoksissa hauraat elementit jatkavat hapertumistaan katsojan silmien edessä. Tämä saa katsojan mielikuvituksen vaeltamaan mikrotasolle siihen, minkälaisista alkeishiukkasista esineet on pantu kokoon.
Näyttelyssä nähdään esinekoosteiden lisäksi myös kaksi installaatiota. Näistä toinen, Marraskuisen pitkän harmaan kuumeisen yön uni (1992), tiivistää Harrin tematiikkaa kirkkaimmillaan. Eksyneen oloinen vasa raahaa sorkkiinsa kietoutunutta ajan ikuista verkostoa huomaamatta edessään avautuvaa palatsimaista häkkiä. Mitä on takana ja mitä edessä? Sitä Harrin näyttely pistää todella pohtimaan – monella tasolla.
