Kulttuuri

Kirja-arvio: Nopeat leikkaukset ja vahvat tarinat karusta elämästä yllättävät dramaturgi Marko Järvikallaksen esikoisnovelleissa

Marko Järvikallas: Mihin täällä voi mennä. Siltala 2020. 206 s.
Kuva: Siltala
Kuva: Siltala

Mihin täällä voi mennä on useita näytelmiä, kuunnelmia ja tv-draamoja käsikirjoittaneen Marko Järvikallaksen ensimmäinen proosateos.

15 novellin kokoelma antaa äänen tavallisille ihmisille: kaupan kassoille, mielenterveysongelmaisille, työttömille, omaishoitajille ja sekakäyttäjien läheisille.

Novellien kodeissa sängyt ovat jääneet petaamatta, pyykit korjaamatta ja rakkaudenilmaukset sanomatta.

Henkilöhahmot ja tapahtumat tuovat paikoin mieleen Rosa Liksomin varhaistuotannon, mutta Järvikallaksella on kuitenkin ihan oma vahva kertojan äänensä.

Helsinkiläiskirjailijan tausta dramaturgina näkyy novellien sisäisinä nopeina leikkauksina ja näkö- ja kuvakulmien vaihdoksina.

Atmosfäärit kuvaillaan selkeästi muutamilla olennaisilla yksityiskohdilla – nahkatakkien hapsuilla, lasien jättämillä tahmeilla rinkuloilla pöydän pinnassa, parvekkeelta alas paiskatun sohvan riekaleina nurmikolla.

Novelleissa on usein kyse ihmissuhdedynamiikan yllättävistä muutoksista. Aluksi kovin vahvalta ja dominoivalta vaikuttava isosisko näyttäytyykin lopussa tarvitsevana ja haavoittuvaisena. Myymäläpäällikön edessä alistuva nuori taskuvaras löytääkin itsensä pian tekemästä päällikön sairasta äitiä koskevia päätöksiä.

Usein oivallus rakkaudesta syntyy vasta sitten, kun novellin päähenkilö on jo ottanut askeleen pois rakastamansa henkilön luota. Aina ei ole kuitenkaan myöhäistä muuttaa kurssin suuntaa.

Kokoelman alkupuolen pidemmät novellit tuntuvat jäävän harmillisesti kesken juuri ennen loppuratkaisua. Tehokeino toki sekin: ratkaisu ikään kuin alleviivaa arkea, missä tarinat harvoin täydellisesti loppuvat pisteeseen.

Novelleista yksi poikkeaa tyylilajiltaan muista. Monttu on abstrakti kuvaus käsitteellisen kuilun muodostumisesta eri sukupolvien välille. Sukupolvesta toiseen vanhempi joutuu aina lopulta montun pohjalle, ja seuraava sukupolvi katsoo häntä tavoittamattomana kuilun reunalta.

Vaikka novellien kuvasto on paikoin melko raadollista, niiden perusvire on lempeän ymmärtäväinen ja empaattinen. Elämässä nyt sattuu välillä kaikenlaista.

Järvikallas piirtää lukijan eteen vahvoja ja kiinnostavia henkilöhahmoja, joista lukisi mielellään lisääkin. Monessa tarinassa olisi idulla kokonaisen romaanin siemen.

Päivän lehti

4.8.2020