Kulttuuri

Nuortenkirja-arvio: Cressida Cowellin kuvallinen fantasiaromaani on tappuraisen persoonallinen noitasatu

Cressida Cowell: Taikuuden aika – Noitakuningas herää. Suom. Peikko Pitkänen. Otava 2020. 393 s.

Taikuus herää, ja kauan sitten kukistetut noidat palaavat takaisin maailmaan, jota asuttavat toisiaan vihaavat soturi- ja velhokansat.

Molemmista porukoista löytyy ”epäonnistunut” hallitsijasuvun lapsi: kömpelö ja arka soturiprinsessa Toive ja taikuutta vaille jäänyt velhopoika Xar. Edellinen on hellämielinen mutta vaaroille altis, jälkimmäinen kuin astetta vaarallisempi Vaahteramäen Eemeli.

Niin, asetelmaltaan Cressida Cowellin Taikuuden aika – Noitakuningas herää on varsin tuttu. Vähän Ronjaa, hippunen Sormusten herraa, ropsaus Grimmin satuja. Silti jotain muuta. Cowellia.

 

Fantasiaromaani on melkoinen järkäle, mutta sisältö ilmavoituu tekijän itsensä persoonallisella, luonnosmaisella kuvituksella, joka välillä kuvittaa sanottua, välillä sanoo itse ja välillä muuttuu esimerkiksi loitsukirjan sivuiksi.

Peikko Pitkäsen mainiosti suomentaman teoksen kieli on uhkaavaa ja leikittelevää sadun kieltä: Nuo metsät olivat nimittäin synkkääkin synkempiä, mustia kuin mustetahrat, mustempia kuin keskiyö, mustempia kuin itse avaruus ja yhtä tuikeita ja tappuraisia kuin noidan sydän.

Tietenkin velhopoika ja soturityttö kohtaavat, tietysti heidän välillään on kitkaa ja yhtä tietysti heidän on pakko toimia yhdessä. Kaksikko on tarinan moottori: kumpikin hahmo on ristiriitainen ja jopa ärsyttävä, ja heidän muutoksensa pitää myös noitien nousu -osuuden käynnissä.

Teoksen sanoma ei kulu: jokaisella pitäisi olla oikeus olla sellainen kuin on eikä väkisin mahduttautua muiden muovaamaan muottiin.

Päivän lehti

9.8.2020