Kulttuuri

Nykysarjakuva on aikuisten taidetta, josta osaa lapsetkin voivat lukea

Kotimainen nykysarjakuva voi hyvin. Tarjonta on monipuolista ja kekseliästä – mutta kaikki mahdolliset lukijat eivät edelleenkään välttämättä löydä aarteiden äärelle.
JP Ahonen: Villimpi pohjola.

Kirjastot, sarjakuvafestivaalit ja Tampereen ratikkatyömaan aita. Siinä kolme helppoa tapaa aloittaa tutustuminen kotimaiseen nykysarjakuvaan.

Seuraava Tampere Kuplii -festivaali järjestetään maaliskuun lopussa, mutta teoksia tosiaan näkee yötä päivää vielä pitkään kaupungin keskustassa ratikkatyömaan aidoissa.

Aitoihin ovat tehneet töitä Emmi Nieminen, Tiitu Takalo, JP Ahonen ja Tommi Musturi.

Tämä on yksi näkyvä osoitus siitä, että suomalainen sarjakuva voi mainiosti, vaikka se pulppuaa ainakin osittain pinnan alla ja marginaalissa.

 

Sarjakuvataiteen läänintaiteilijan Ville Pirisen mukaan monipuolinen kotimainen tarjonta ei edelleenkään tavoita niin suurta yleisöä kuin voisi. Vaikka esimerkiksi supersankarielokuvat tuovat myös sarjakuvaa näkyviin, yleisö ei kasva, jos itse sarjakuvia on vaikea löytää.

Siksi Pirinen kehottaa kiinnostuneita menemään ensimmäisenä kirjastoon.

– Nykyinen kirjakauppalevitys ja kirjapromootio voivat olla ongelma etenkin pienille kustantajille, sillä resurssit käytetään varsinaiseen tuotteeseen, Pirinen toteaa.

– Kirjakauppoihin tarvittaisiin kartalla olevia sisäänostajia. Onneksi erikoisliikkeitä on yhä suurissa kaupungeissa, hän sanoo.

Toinen helppo tapa ottaa kontaktia nykysarjakuvaan on kaivautua internetiin. Osa julkaistaan vain digitaalisessa muodossa.

Läänintaiteilija on seurannut sarjakuvaa lapsuudestaan asti ja tehnyt sitä itse 1990-luvulta. Hän on julkaissut kolmattakymmenettä teosta, ja hänet palkittiin Puupää-hatulla vuonna 2016.

 

Sarjakuvalla on pitkät juuret. Jo keskiaikaiseen seinävaatteeseen on kudottu kuvakertomus, joskin nykymuotoinen sarjakuva alkoi kehittyä vasta 1890-luvulla yhdysvaltalaisessa sanomalehdistössä.

Suomessakin sarjakuva on edelleen olennainen osa sanomalehteä. Perinteiset stripit eivät kuitenkaan peilaa tarjonnan koko kirjoa. Tunnetuimmista kotimaisista on tehty näytelmiä ja elokuviakin, kuten Juban Viivistä ja Wagnerista tai Pertti Jarlan Fingerporista.

Tunnetuimmat sarjakuvat eivät kuitenkaan kerro taiteenlajista kuin murto-osan. Sarjakuvaa on ylipäätään vaikea määrittää tai rajata.

– Voi sanoa sarjakuvan olevan kerrontatapa, jossa kuva ja teksti toimivat yhdessä ja tulevat luetuiksi ajallisena jatkumona, mutta muuten sarjakuvaa on mahdotonta rajata tiettyyn sapluunaan, Pirinen sanoo.

– Samalla tavalla voisi kysyä, mitä on kirjallisuus, kuvataide tai musiikki. Musiikkiahan on niin Matti ja Teppo kuin klassinen ja black metal. Sarjakuvakin on jokaista genreä ja tyylilajia.

 

Nykysarjakuva pakenee tiukkoja määrittelyjä. Yhden yhdistävän piirteen Pirinen kuitenkin löytää.

– Genreen tai tyylilajiin katsomatta sitä voi sanoa aikuisten toisille aikuisille tekemäksi taiteeksi, joka on sarjakuvamuodossa. Olipa kyse komediasta tai tragediasta, sisältö on tehty vakavissaan, hän sanoo.

– Sarjakuva käsittelee yhtä laajoja kysymyksiä kuin muukin taide. Sillä on rajattomat ilmaisumahdollisuudet, ja jos kotimainen nykysarjakuva osuisi paremmin tutkaan, iso osa aikuisista voisi kiinnostua siitä.

Jos sarjakuva-alaa ei seuraa, värikkyys ja stripeistä tuttu viihteellisyys voivat kuljettaa ajattelemaan, että sarjakuvat on suunnattu ensisijaisesti lapsille.

– Pikemmin sarjakuvaa on myös lapsille. Monet sarjakuvat, kuten Muumit, sisältävät tasoja sekä lapsille että aikuisille. Itse olen sarjakuvan suurkuluttaja ja se materiaali, jota jatkuvasti luen, on suorastaan lapsilta kiellettyä, Pirinen nauraa.

 

Maailman mittakaavassa suomalainen nykysarjakuva on kysyttyä ja omaperäistä kamaa. Sitä julkaistaan paljon muilla kielillä.

– Myyntiluvut eivät ole isoja, mutta osin juuri siksi suomalaisen sarjakuvan ei tarvitse tehdä kompromisseja valtavan kaupallisen menestyksen toivossa. Suomalainen sarjakuva ei myöskään muistuta liikaa amerikkalaista tai eurooppalaista vastinettaan.

Kun Piristä pyytää nostamaan esimerkeiksi muutamia keskenään erilaisia kotimaisia sarjakuvantekijöitä, ensimmäinen reaktio on kauhistus. Paljoudesta on vaikea valita.

– No, esimerkiksi Villimpää pohjolaa ja Belzebubsia piirtänyt JP Ahonen on tyyliltään hauska yhdistelmä eurooppalaista ja japanilaista tyyliä. Hänen jälkensä on teknisesti huippuunsa hiottua. Belzebubs on hyvä esimerkki netin kautta suosioon räjähtäneestä jutusta.

 

Pitääkö aina olla hauskaa? Ei. Esimerkiksi Hanneriina Moisseisen Kannas kertoo vakavan tarinan sodasta ja evakkoudesta.

– Se ei pyri missään kohtaa viihdyttämään. Lyijykynäpiirrokset ja niihin yhdistetty arkistomateriaali eivät juuri edes nojaa sarjakuvan perinteeseen.

Kati Rapian seikkailullista Pyrstötähteä ja maailmanlopun meininkiä ei olisi Pirisen mukaan voinut toteuttaa millään muulla taidevälineellä, niin monipuolista sarjakuvakerrontaa se edustaa.

Hän nostaa myös Tommi Musturin Samuel-kirjat, joissa ei ole tekstiä lainkaan.

– Piirrosjälki muistuttaa tavallaan hieman Tinttiä. Se on todella hallittua sarjakuvaa, joka näyttää ensivilkaisulla perinteiseltä, värikkäältä lastenjutulta, mutta onkin vapaata leikittelyä vakavien asioiden äärellä.

Pirinen näkee Samuelin toimivan ainoastaan sarjakuvana.

– Sarjakuvan vahvuus on siinä, että hyvät tekijät osaavat ohjata lukijan rytmiä. Sarjakuva on taidemuodoista kaikkein interaktiivisin. HÄSA

Sarjakuvafestivaali Tampere Kuplii järjestetään 20.–24.3. Tampere-talossa. Teemana on murros.

Ville Pirisen viisi vinkkiä

“Tämä oli totisesti mahdoton tehtävä. Näiden tilalla voisi aivan hyvin olla 70 muutakin kotimaista nykysarjakuvaa.”

Kati Rapia & Juha Hurme: Pyrstötähti ja maailmanlopun meininki.

“Suomen ensimmäisen tähtitieteilijän hillitön elämä sarjakuvamuodossa. Mukaansatempaavan historiankirjoitus ja säkenöivän sarjakuvataide sekoittuvat innostavasti.”

Matti Hagelberg: Läskimooses.

“Sarjakuvalehtinä ilmestyvä Läskimooses on vähintään raamatullisiin mittoihin paisuva tarina oikeastaan kaikesta. Kansainvälisestikin ainutlaatuinen eepos. Kerronnaltaan simppeli ja helppolukuinen, sisällöltään ällistyttävän monipolvinen.”

Hanneriina Moisseinen: Kannas

“Koskettava evakko/sotakuvaus päähahmoina nuori karjapiika, sodan kauhuissa järkensä menettänyt sotilas ja kaiken keskelle joutuvat lehmät. Pohjana aidot evakkotarinat ja sota-ajan arkistomateriaali.”

Jyrki Nissinen: Viihdealus Dreamzone.

“Mm. Borgtron-sarjakuvistaan tunnetun punktaiteilija Nissisen teoksille ei juuri löydy verrokkeja. Omalaatuisesti täysin vapaata mutta kuitenkin hallitusti tehtyä sarjakuvaa. Maindi boglaa.”

Aapo Rapi: Meti.

“Nuori sarjakuvataiteilija tekee lyhyitä juttuja kahdeksankymppisen karjalaismummonsa haastattelujen pohjalta. Kaunista piirrosta, mahtavaa sanailua ja hienoja tarinoita.”

Voittamaton klassikko?

“Vedän kotiinpäin: Tove ja Lars Janssonin Muumit. Ne erottuvat pelkällä visuaalisella tyylillään ja ovat kestäneet aikaa ja pitävät arvonsa täältä ikuisuuteen. Yhteiskuntakriittinen sarjakuva, joka puhuttelee myös lapsia.”

Kuka Ville Pirinen?

Taiteen edistämiskeskuksen sarjakuvataiteen läänintaiteilija Pirkanmaalla.

Tehtävänä edistää kotimaisen sarjakuvataiteen mahdollisuuksia ja näkyvyyttä.

Sarjakuvapiirtäjä ja -käsikirjoittaja ja rockmuusikko.

Julkaissut yli 20 sarjakuva-albumia.

Saanut Suomen sarjakuvaseuran Puupäähattu-palkinnon vuonna 2016.

Syntynyt 1973 Kiteellä.