Kulttuuri

Konserttiarvio: Verkatehtaalla tarjoiltiin oboetaidetta maailman huipulta

Sinfonia Lahti johtajana ja solistina Alexei Ogrintchouk. Mozart: Konserttiaaria, Rossini: Alkusoitto oopperasta Silkkitikkaat, Bellini: Oboekonsertto, Mendelssohn: Sinfonia n:o 4 A-duuri. Verkatehdas 9.10.2019.
Alexei Ogrintchouk Kuva: Marco Borggreve

Sinfonia Lahden vierailevana solistina ja kapellimestarina oli Amsterdamin Concertgebouwn orkesterin soolo-oboisti Alexei Ogrintchouk. Italian vaikutteet olivat illan musiikin punainen lanka.

Yksi oopperaa eniten uudistaneista säveltäjistä oli W. A. Mozart. Konserttiaarioissakin kuuluu dramaattinen värittäminen jopa niin, että kun koko teksti jätetään pois – kuten nyt – se on helppo kuvitella mukaan.

Aariat ovat kuitenkin sellaisenaan myös hienoa soitinmusiikkia, ja Ogrintchouk todisti olevansa soittimensa taitajana maailman huippua. Oboesta saa nyansseja hämmästyttävän paljon, kun osaa.

Romanttisen 1800-luvun oopperassa kaikki taiteet liittyivät yhteen tuottamaan suuria spektaakkeleita, latautunutta tunnelmaa ja tilaisuutta näyttävään esiintymiseen.

Ooppera oli ainoa merkittävä italialainen musiikinlaji vuosisadan alussa, ja sitä rakasti koko kansakunta. Että Italia oli oopperamaa ja pysyi sellaisena koko 1800-luvun ajan, oli lähinnä juuri Gioachino Rossinin ansiota.

Silkkitikkaat (1812) on Rossinin pienoisooppera, josta nykyään esitetään enää vain alkusoittoa. Se on säveltäjälle tyypillinen hitaasta nopeaksi ja hiljaisesta voimakkaaksi kiihtyvä ilottelu.

Sinfonia Lahti pääsi vauhtiin energisen kapellimestarinsa innoittamana. Soinnillista tasapainoa haettiin aluksi, mutta konsertin edetessä se jo löytyi. Dynamiikka oli eloisaa, ja Rossinin mukaansatempaavat sävelet pääsivät oikeuksiinsa.

Rossinin työn jatkaja, bel canton mestari Vincenzo Bellini tunnetaan lähinnä oopperoistaan. Napolin konservatorioon sävelletty pieni Oboekonsertto (1823) on ainoa häneltä säilynyt konsertto. Sitäkin kantaa laulullinen melodian käsittely.

Felix Mendelssohn kirjoitti Roomasta sisarelleen, että Italialaisesta sinfoniasta (1833) tulee hänen sävellyksistään hyväntuulisin. Lopulta hän ei kuitenkaan ollut siihen tyytyväinen.

Nykyajan yleisö sen sijaan on ottanut teoksen omakseen. Siihen on helppo tykästyä; niin riemukasta on musiikki varsinkin alussa ja lopussa. Väliosissa sentään rauhoitutaan.

Lahtelainen soitto oli varmaa ja punnittua. Vaikka viimeinen vastaan sanomaton yhteissoiton virtuositeetin silaus jäi vielä puuttumaan finaalin Saltarellosta, ilta oli joka tapauksessa etelämaalaisen aurinkoinen ja hyväntuulinen, kiitos ennen kaikkea hienon solistin.