Kulttuuri

Kirja-arvio: Sami Lopakan pohjoisessa valo on mustaa

Sami Lopakka: Loka. Like 2019. 378 s.
Sami Lopakka Kuva: Vesa Ranta

Oululaisen Sami Lopakan (s. 1975) toinen romaani Loka kuvaa kolmea elämän keskipäivässä kyntävää pohjoissuomalaista miestä.

Jorma työskentelee Oulun yliopistollisessa sairaalassa. Hän on erikoistunut pään ja kaulan kirurgiaan ja on niin hyvä työssään, että puheluja ja potilaita saapuu eri puolilta Suomea.

Jormalla on lukioikäinen älykäs tytär, vaimo kärsii lievästä tourettesta. Jorma on väsynyt ja juo, mutta selvittää tehtävälistansa niin työssä kuin kotona. Mutta perheessään ja talossa, jonka maksaminen hänellä on vielä kesken – hän kokee olevansa myrkkyä.

Seppo on paennut Novosibirskiin Venäjälle. Hän potee puolen vuoden takaista avioeroaan ja aikoo hypätä sillalta Ob-jokeen. Hän pudottaa edeltä passin, lompakon, takin ja puhelimen.

Kari vie eteläsuomalaisen miesystävänsä Lapin erämaahan ja leikittelee ajatuksella, että paluuta ei ole.

Omaleimaista tyyliä luovat henkilöiden alueelliset murteet ja slangit sekä sanonnat. Oulun murre bonusvokaaleineen ja kaksoiskonsonantteineen on keskeisessä roolissa.

Suorasanaista ja konkreettista kerrontaa ilmaavat kursivoidut ja teemoja sanallistavat lyyriset ajatukset. Niissäkin tyyli on suorasukainen ja ne muodostavat tarinan rinnalle toisen äänen.

Sepon seikkailu Venäjällä etenee paikoin toimintaelokuvaa muistuttaen. Sepon puhuessa englantia dialogi on kirjoitettu englanniksi.

Hetkittäin henkilöhahmot tuovat mieleen Arto Salmisen raivorealismin.

Vaikka teoksen painotus on miehen kokemuksessa, on sanottava että naiskuva on ohuehko.

Kauko Röyhkän tapaan Lopakka enimmäkseen määrittelee naisen muutamalla ulkonäköön liittyvällä piirteellä. Toisaalta hahmoja on aika paljon, ja myös Kari jää sivuhenkilöksi.

Ajankuvana teos tarjoaa nykyproosassa harvinaista työelämän kuvausta. Jorman poliklinikka näyttää, kuinka käsittämättömiä asioita sairaalan seinät kätkevät.

Romaani ruoppaa ikiaikaisia teemoja kuten syyllisyyttä, itseinhoa ja elämän tarkoitusta. Silti se tuntuu ajankohtaiselta aikana, jolloin todellisuus on muuttunut itsensä irvikuvaksi.

Kun sairaanhoitaja kuiskaa Jormalle miehen ympärillä leijuvasta alkoholin katkusta, Jorma kuittaa sukineensa hiuksensa vesikampaukseen käsidesin avulla.

Parasta romaanissa on se, että ihmisistä paljastuu myös kauniita asioita. Sepon hahmossa kaari on viritetty ihan viimeiseen saakka.