fbpx
Kulttuuri

Sarjakuva-arvio: Paniikkiprinsessa on yhtä Tinderiä ja itsesäälissä rypemistä

Moa Romanova: Paniikkiprinsessa. Suom. Seppo Lahtinen. Sammakko 184 s.

Turkulainen Sammakko-kustantamo on viime vuosina kääntänyt useita mielenkiintoisia ruotsalaisia sarjakuvia suomeksi, erityisesti loisteliaalta Liv Strömquistilta.

Kun Moa Romanovan omaelämäkerrallisen sarjakuvan takakannesta löytyy sekä Strömquistin kirjoittamat ylityssanat että kuvaus” jättimenestys Ruotsissa”, ovat odotukset pakostikin korkealla Paniikkiprinsessan suhteen.

 

Moalle jo pelkkä sängystä nouseminen on joskus ylivoimaista. Aika kuluu itsesäälissä, kavereiden kanssa rupatellessa ja Tinderissä seuraa etsiessä.

Moa haluaa epätoivoisesti muutosta elämäänsä. Ehkä uusi Tinder-tuttavuus, 53-vuotias tv-julkkis voisi auttaa Moaa taiteilijan uralla eteenpäin? Mutta mitkä pohjimmiltaan ovat tv-julkkiksen motiivit?

Strömquistin kuvaaman ”valtavan vaikuttumisen” sijaan kuvitustyyli saa kuitenkin aikaan valtavan pettymyksen: ilmeettömästi ja epärealistisesti piirretyt hahmot vieraannuttavat lukijaa niin paljon, että hahmoihin ja niiden ongelmiin uppoutuminen on vaikeaa.

 

Ilmeisesti tunnelman luomiseen tarkoitetut sivun tai aukeaman kokoiset kuvat epäonnistuvat tehtävässään ja saavat lähinnä turhautumaan.

Samaten käy, kun lukijalle tarjoillaan pitkiä kuvasarjoja ilmeettömistä kasvoista katsomassa milloin puhelimen näyttöä, milloin tyhjyyteen. Toimiakseen albumia olisi pitänyt tiivistää rankasti.

Romanovan kokemuksissa ja ajatuksissa olisi ollut ainesta mielenkiintoiseen ja mukaansatempaavaan sarjakuvaan. Sääli, että se on vesitetty lepsulla kerronnalla ja sutaistulla piirrostyylillä.

Menot