Kulttuuri Helsinki

Kirjailija Tommi Kinnunen syöksyi saunasta syvälle poltettuun Lappiin

Kirjailijan uutuusromaani Ei kertonut katuvansa kuvailee hyljeksittyjen naisten matkaa halki sodan kokeneen Lapin, eivätkä kaikki pääse – tai halua päästä – perille.
Kuva: Joonas Brandt
Kuva: Joonas Brandt

Varsinais-Suomen Laitilassa, vanhan torpan pihapiirissä on saunoteltu perustuksia monelle Tommi Kinnusen teokselle. Saman saunan löylyissä syttyi myös kipinä uutuusromaanille Ei kertonut katuvansa.

Ajatus ei tosin tullut Kinnuselta itseltään, vaan vieressä istuneelta puolisolta.

Kinnusen edeltävä teos, vuonna 2018 julkaistu Pintti, oli vielä kesken, kun pariskunta tuli jutelleeksi Norjasta toisen maailmansodan päättyessä Suomeen palanneista, aikanaan saksalaisten matkaan lähteneistä suomalaisnaisista.

Kinnunen oli lukenut Oulun yliopiston tutkijan Marianne Junilan tutkimusta, joka käsittelee jatkosodan aikaisia suomalaisten ja saksalaisten välisiä suhteita.

– Referoin sitä kiivaasti ja samalla mainitsin, että isoäitini äidillä oli ollut sodan jälkeen kotiapulaisena nainen, joka oli sodan jälkeen kävellyt Suomeen. Puoliso kysyi, mikset kirjoita heistä.

 

Mieleen alkoi heti nousta hahmoja ja kohtauksia. Sinä iltana Kinnunen juoksi lumisateessa saunasta tupaan, kirjasi ensin ajatuksiaan ylös ranskalaisin viivoin ja sitten avasi tietokoneen. Iltayöstä synopsis oli jo kustantajalla.

Irenen, Veeran, Ailin ja muiden Lapin halki jalkaisin kulkevien naisten tarina on vaellusromaani, joka on tyylilajiltaan Kinnusen sanojen mukaan aina myös ”matka itseen”. Teoksessa kuvaillaan, kuinka naiset samalla matkaavat kohti muuttunutta Suomea.

Jo otsikossa Kinnunen antaa kuvitteelliselle Irene Eeva Miettiselle, ”saksalaisten huoralle”, äänen ja tilaisuuden valottaa syitä lähdölleen – lähdölle, jota tämä ei kaikesta huolimatta kadu.

– Jos hän katuisi, kaikki olisi ollut turhaa. Hän olisi vain voinut pysyä kotona, Kinnunen lausuu.

 

Raskas matka oli rankka myös kirjoittajalle. Kolme romaania aiemmin julkaissut Kinnunen kuvailee tekstin olleen tähänastisista vaikein.

Kirjaa varten hän kävi keskusteluja monien historiantuntijoiden kanssa. Samalla hän mietti, onko hän ”keski-ikäisenä ja keskivartalolihavana” miehenä oikeutettu kertomaan unohdettujen ja halveksittujen naisten tarinaa.

– Mutta olisi hirveää, jos olisi kirjoittajana suljettu vaikkapa omaan sukupuoleensa.

Päähenkilönaiset myös opettivat kirjoittajaa. Kinnunen kertoo ymmärtäneensä prosessin aikana asioita, joita ei miehenä huomaa.

Kinnunen painottaa myös, että vaikka naisista puhuttiin rakkaudesta hurahtaneina tytönhupakkoina, monia ajoi toivo paremmasta elämästä Saksassa. Tarjolla oli kiinnostavampia töitä ja parempaa palkkaa kuin kotimaassa.

– Toki siellä oli myös sairaanhoitajia, jotka eivät halunneet jättää potilastaan, tai kansallissosialismin aatteeseen uskovia oikeistolaisia. Hupakoiksi kutsumalla toiseutetaan nämä naiset.

 

Vaikka teos katsoo vuosikymmenten taakse, siitä löytyy myös yhtymäkohtia tähän päivään. Kinnunen mainitsee esimerkkinä ”Isis-vaimoiksi” kutsutut naiset.

– Kirjoittaessani törmäsin tietoon, että Saksaan asti päässeet naiset koottiin leireille, eikä Suomella ollut mikään kiire ottaa heitä takaisin. Samanlainen ongelma olivat sisällissodan punaiset naiset. Kuin he olisivat jätettä, jota ei haluta ottaa vastaan, vaikka he ovat Suomen kansalaisia.

Naisille ja naisista puhutaan edelleen yleisesti miehistä poikkeavalla tavalla. Yksi esimerkki tästä on se, että pääministeriä kutsutaan kassatytöksi, kun miespääministerin nuoruusvuosien aikaisista töistä ei puhuta yhtä arvottavasti.

– Julkisessa keskustelussa tuntuu, että nainen saa arvan, joka ei koskaan voita. On mielettömät kriteerit, joita ei voi täyttää ja jotka ovat miehille aivan erilaiset.

Kysymykseen, miten tilanteen voisi muuttaa, Kinnusella ei ole vastausta. Ensimmäinen askel hänen mielestään on kuitenkin huomata asia ja avata sille silmät. STT

Päivän lehti

30.9.2020

Fingerpori

comic