Kulttuuri

Kirja-arvio: Tammisen uusin tarjoaa surun kuvia ja huumorin pilkettä

Petri Tamminen: Musta vyö. Otava, 2019. 174 s.
Kuva: x

Isän kuolema on poikkeukselliselta tuntuva, mutta tavallinen tilanne, jonka kanssa useimmat joutuvat kasvokkain jossain vaiheessa elämäänsä. Viisikymppisen Petrin se saa raiteiltaan.

Eläessään isä oli ”ylivoimainen” ihminen, jolla oli ”musta vyö itseluottamuksessa”. Petri-poika taas näyttäytyy pelokkaana, arkana ja kanssakäymistä muiden kanssa kammoavana.

Petri Tammisen (s. 1966) Musta vyö saattaa olla autofiktiivinen romaani, muttei silti eroa merkittävästi hänen aikaisemmista teoksistaan.

Ujoja, ihmiskontakteja tai epäonnistumista pelkääviä, omakohtaisilta tuntuvia hahmoja on siellä täällä Tammisen tuotannossa.

Jopa lastenkirjassaan Kun kohtaat avaruusolennon Tamminen esittää yhden mukaelman itsestään, näin tulkitsen, etsimässä yhteyttä ihmisten välille. Kovin paljon isompia aiheita on vaikea keksiä.

Epäonnea ja uusia mahdollisuuksia

Mustan vyön Petri joutuu paitsi kohtaamaan isänsä kuoleman ja elämän, myös itsensä menetyksen äärellä.

”Pelkäsin kuolemaa aina vain ja oli marraskuu, aina vain”, Petri toteaa. Puolisonsa avulla hän kuitenkin tajuaa, että oppia kannattaisi isän elämästä, ei kuolemasta.

Syitä elääkin löytyy, ja vaikka puolison listaamat kakku, kirjasto ja lentopallo tuntuvat banaaleilta, ne ovat elintärkeitä, kun ne sellaisiksi tehdään.

Mustan vyön Petrissä on paljon samaa kuin Tammisen Meriromaanin Vilhelm Huurnassa. Molemmilla on epäonnea tai kyvyttömyyttä pärjätä elämän merillä, ja molemmat saavat, ansaitusti tai ei, uusia mahdollisuuksia.

Huurnan ongelmat ovat kuitenkin lähinnä kuva kirjailijuuden haasteista: ”Kuinka samanlaisena asiat elämässä toistuivat ja kuinka vähän hän siitä oppi.”

Petri taas on ensisijaisesti ihminen, jonka ongelma on tässä hetkessä, ei eilisessä tai huomisessa. Hänen aikuistumisen ja kuoleman pelkonsa ovat voitettavissa, kirjailijuuteen ei ole parannuskeinoa.

Tamminen tekee pienestä suurta

Kuten monesti aiemmin, myös Mustassa vyössä Tamminen tekee pienestä suurta. Petri on ihmisenä vähäinen ja hänen menetyksensä yksityinen. Silti hänen kokemansa on yleistettävissä, ja hänen löytämänsä avut.

Kun pelkää kuolemaa ja kammoaa elämää, saa käyttöönsä paljon ainesta tragikomiikkaan. Sen Tamminen hyödyntää, ja surunkuvien seasta pilkottaa paitsi huumori, myös ilo elämästä.

Katsomalla Petrin sisään Tamminen peilaa maailmaa, jossa luonnollisista asioista on tehty niin poikkeuksellisia, että ne pysäyttävät.

Tammisen hidastempoinen ja tarkaksi hiottu proosa kuitenkin katsoo tämän hetken yli, vaikka se kuinka kuvaisi katoavaisia asioita.