Kulttuuri

Teatteriarvio: Arktinen trilogia sulaa haaleaksi

Heikki Kinnusen esittämä Marja-Terttu Zeppelin palaa vielä kerran näyttämölle. Klaus Klemolan esittämä Piano Larsson toteuttaa rouvansa toiveet. Kuva: Harri Hinkka
Heikki Kinnusen esittämä Marja-Terttu Zeppelin palaa vielä kerran näyttämölle. Klaus Klemolan esittämä Piano Larsson toteuttaa rouvansa toiveet. Kuva: Harri Hinkka

Tampereen Teatteri: Arktiset leikit.  Käsikirjoitus: Leea ja Klaus Klemola. Ohjaus Leea Klemola. Dramaturgi Rosa-Maria Perä. Lavastus Erkki Saarainen, puvut Tuomas Lampinen, valot Max Wikström, äänisuunnittelu Jan-Mikael Träskelin. Näyttämöllä mm. Heikki Kinnunen, Klaus Klemola, Juho Kuosmanen ja Mari Turunen. Kantaesitys Frenckell-näyttämöllä 4.9.

Odotukset pomppasivat pilviin, kun Klemolan sisarukset Leea ja Klaus tiedottivat viime talvena olevansa Grönlannissa laatimassa käsikirjoitusta jatko-osaa Tampereen Teatterissa vuosina 2004–2011 esitetylle Arktiselle trilogialle.

Kokkola, Kohti kylmempää ja New Karleby olivat kekseliäitä ja uutta luovia esityksiä, joiden äkkiväärä ja välitön estetiikka sekä pidäkkeetön energia hurmasivat. Hahmogalleria ja esitysten ennakkoluuloton roolitus keräsivät aitoa fanitusta.

Arktiset leikit tuo trilogian päähenkilö Marja-Terttu Zeppelinin takaisin Suomeen. Grönlannista kylmyyttä etsimään lähtenyt, Heikki Kinnusen esittämä Marja-Terttu haluaa yhä jäähtyä, mutta lämpenevä ilmasto vaikeuttaa kohmettumista.

 

Klemolan näytelmien hahmogalleriassa on nytkin helmiä. Anna-Elina Lyytikäisen esittämä Vili Tiippanainen on hieno näyttelijäntaiteellinen työnäyte. Vili on vastenmielinen, outo ja ärsyttävä hahmo, mutta saa Lyytikäisen kehossa myötätuntoisen ja taitavan tulkinnan kasvojen pienimpiä lihaksia myöten.

Mari Turunen tekee hienon kaksoisroolin Marja-Tertun tyttärenä Maurana ja Sami Simpasena, jotka muodostavat näytelmän draamallisen epäkeskomoottorin, toinen emotionaalisena ytimenä, toinen kuljetushommissa.

Sitten on tietenkin Marja-Terttu Zeppelin, jonka häijyn iskeviä päälauseita yleisö rakastaa, ja josta on yhä vaikea nähdä läpi Heikki Kinnusen siviilihahmoa. Voi olla, että Kinnunen on aina ollutkin todellisuudessa tämä tunteitaan tietoisesti sammuttava leidi.

Tämän persoonallisen henkilöhakemiston kannalta on suuri harmi, että Leea Klemolan ilmaisun estetiikka on jumissa. Muut hahmot kutistuvat yhdellä soundilla operoiviksi nukeiksi. Esityksestä puuttuu yllätys, eivätkä pelkät sketsihahmot kanna esitystä kuin hetkittäin.

 

Muistan Klemolan ohjaamia esityksiä, joissa moniääninen melskaus ja yhteen ääneen säätäminen tuntui virkistävältä, sillä niissä oli tuoreutta ja inhimillisyyttä. Hölmöilyn tuottama myötähäpeä hahmoja kohtaan nauratti läkähdyksen partaalle. Kohtausten jäntevyyden jousta viritettiin niin pitkälle kuin mahdollista sen kuitenkaan katkeamatta.

Teatteri oli yllättävää, hauskaa ja täysin omanlaistaan.

Arktisissa leikeissä melskaus tuntuu ärsyttävältä ja väliin turhauttavalta. Kohtauksista puuttuu jäntevyys, ja rytmitöntä maleksimista haluaisi pikakelata. Väliajan jälkeen esitys muuttuu jankuttavaksi ja suorastaan tylsäksi.

Itsetietoinen estetiikka, joka tuntuu olevan olemassa vain itsensä vuoksi, ei kanna esitystä. Esityksessä ei ole tarpeeksi sellaista sisällöllistä vetolujuutta, joka perustelisi yksioikoisen rytmin, hitauden, toiston tai puuduttavan huomionkipeyden, joka materiaalista huutaa.

Kolmetuntinen näyttämödraama kestää harvoin sitä, että joka ikinen lause tai yksityiskohta olisi samanarvoinen, eikä Arktiset leikit ole tässä katsannossa poikkeus.

Yleisöllä on lupa odottaa Leea Klemolalta jotain uutta.