Kulttuuri

Teatteriarvio: Hämeenlinnan teatterin Gabriel herättää sisäiset pedot

Hämeenlinnan teatterin tulkinta klassikkonäytelmästä on kiinnostava ja jännittävä.
Johanna Reilin, Sinikka Salminen ja Lasse Sandberg näyttelevät Hämeenlinnan teatterin Waltari-tulkinnassa. Kuva Tommi Kantanen

Mika Waltari: Gabriel, tule takaisin. Ohjaus: Jukka Keinonen. Lavastus: Juha Mäkipää. Puvut: Anne Laatikainen. Valot: Jari Vuori. Äänisuunnittelu ja sävellys: Harri Kuittinen. Rooleissa: Johanna Reilin, Sinikka Salminen, Jane Kääriäinen ja Lasse Sandberg. Ensi-ilta Hämeenlinnan teatterissa 5.9.

Mika Waltarin näytelmä Gabriel, tule takaisin on läheistä sukua Titanic-elokuvalle. Kaikki tietävät tai vähintään aavistavat, miten siinä käy, mutta silti jännittää.

Hämeenlinnan teatteri tekee nyt ensimmäisen oman tulkintansa klassikkonäytelmästä. Ja se tekee sen hengästyttävän hyvin.

Näyttelijät Johanna Reilin, Sinikka Salminen, Jane Kääriäinen ja Lasse Sandberg tekevät tasavahvaa työtä, ja Juha Mäkipään tyylikäs, mutta kauhuelokuvahenkinen lavastus, Jari Vuoren pahaenteiset valot ja Harri Kuittisen sävellykset luovat tapahtumille trillerimäiset puitteet.

 

1940-luvulla kirjoitettu ja kantaesitetty näytelmä on edelleen karmean tuore: onnenonkijamies kietoo naisia pikkusormensa ympäri ja saalistaa heidän rahojaan.

Näytelmässä Gabrieliksi itseään kutsuva mies (Lasse Sandberg) onnistuu Helsingissä tutustumaan varakkaaseen pikkukaupungin ikäneitoon Kristiina Angeriin (Sinikka Salminen).

Varakkaana johtajana esiintyvä mies saapuu “kihlattunsa” luo vierailulle ja saa havaita, että hänen pitää pehmittää kovempi luu, rahoja hallinnoiva isosisko Ulriikka (Johanna Reilin). Orpo sukulaistyttö Raili (Jane Kääriäinen) näkee miehen läpi ja jopa auttaa tätä päästäkseen pois vanhanaikaisesta alistetun palvelijan asemasta.

Ohjaaja Jukka Keinonen on valinnut tyylilajiksi vanhahtavan epookin, jonka virittää uudelle tasolle tangon kiihkeä estetiikka. Musiikki on tässä pikemmin näyttämöolento kuin kommentoiva tai taustoittava elementti. Kaikki hahmot liikkuvat välillä kirjaimellisesti tangon tahdissa.

Ylipäätään rytmitys on tarkkaa ja toimivaa.

 

Esitys on yllättävän fyysinen ollakseen suhteellisen staattinen yhden miljöön puhenäytelmä. Se hiipii eteenpäin uhkaavalla intensiteetillä, jonka voima saa roolihahmot vääntyilemään – epookin ja eräänlaisen suomifilmimäisyyden rajoissa, toki.

Keinonen kertoi ennen ensi-iltaa, ettei ole lähestynyt näytelmää tällä kertaa ensisijaisesti komediana. Ratkaisu toimii. Nauraminen ikäneitojen seksuaaliselle kokemattomuudelle on nähty monta kertaa, kun taas nyt sukelletaan paljon mustempiin ja kiinnostavampiin syvyyksiin.

Keinosen versio on hauska, mutta komiikka kumpuaa rytmistä ja roolityöskentelystä eikä ensisijaisesti asetelmasta.

 

Keinonen keskittyy ohjauksessaan tutkimaan, mitä henkilöissä tapahtuu. Sandbergin Gabriel on verevä hahmo, mutta vaikka tasoja löytyy, pahiksessa väistämättä tapahtuu vähiten.

Hän on pikemminkin katalysaattori, joka pingottaa pitkään särisseet kireydet katkeamispisteeseen.

Naiset ovat ihania. On nautinnollista seurata eri tavoin tukahdutettujen hahmojen irtautumista vanhoista rooleistaan. Reilinin salamannopeat tunnetilavaihdokset, Salmisen fyysinen ilmaisu ja Kääriäisen kissamainen notkeus täydentävät toisiaan.

Kun Gabrielin naamio putoaa jo varhaisessa vaiheessa, näkyville nousevat kasvatus, sukupuoliroolit ja ennen kaikkea jokaisen sisäinen pimeys.

Se on komeaa katsottavaa.