Robert James Waller: Hiljaiset sillat
Robert James Wallerin romaanin Hiljaiset sillat suljettu rakenne on nerokas. Rakkaustarinasta riisutaan kaikki moralisoinninvara tekemällä heti kättelyssä selväksi, miten siinä käy.
Ja niinhän käy, että nainen ja mies kokevat muutaman lyhyen päivän aikana elämänsä rakkauden eivätkä enää tapaa. Rakkaus ja kaipuu sen sijaan säilyvät ikuisesti ja muuttavat heitä pysyvästi.
Sari Niinikosken käsikirjoitus seurailee romaanin rakennetta. Tarinan alussa Francesca ja Richard Johnsonin lapset saavat äitinsä kuoleman jälkeen perinnökseen tämän päiväkirjan.
Hämeenlinnan teatterissa intiimi tarina on pystytetty päänäyttämölle ja toimii siellä mainiosti. Juha Mäkipään lavastuksessa on samaa ilmavuutta kuin itse tarinassa. Nämä henkilöt tarvitsevat tuulta ympärilleen.
Hiljaiset sillat on sekä jännitteinen että seesteinen esitys. Ilkka Heiskasen ja Kirsi-Kaisa Sinisalon ohjauksen lopputulemassa on ihanaa rauhaa.
Francesca Johnsonin (Sinikka Salminen) ja Robert Kincaidin (Lasse Sandberg) kohtaaminen on elävä, sähköinen ja uskottava ja saa esityksessä kaiken tarvitsemansa tilan.
Sen taikaa tukevat Jari Vuoren valosuunnittelu ja Harri Kuittisen äänisuunnittelu ja sävellykset. Kuittisen musiikki ui ovelasti tuttujen, ajankuvaa luovien kappaleiden sekaan ja puhuu niiden kanssa samaa kieltä.
Clint Eastwoodin elokuvastakin (1995) tuttu tarina kertoo iowalaisesta maatalonemännästä Francesca Johnsonista, joka saa kaipaamaansa omaa aikaa, kun mies ja lapset lähtevät neljäksi päiväksi maatalousnäyttelyyn.
Samana päivänä pihaan pöllähtää eksyksissä oleva National Geographic -lehden valokuvaaja Robert Kincaid, joka etsii lähistöllä olevaa katettua siltaa. Francesca lähtee kuvaajan oppaaksi.
Kaksikon kemia perustuu muun muassa älykkääseen ja kipakkaan keskusteluun, joka kaivaa Francescasta esiin aikoja sitten kadonneen italialaisen tytön, joka opiskeli kirjallisuutta ennen muuttoaan Yhdysvaltoihin mukavan miehen vaimoksi.
Robert Kincaid puolestaan on juureton ja levoton entinen sotakuvaaja, joka yllätyksekseen löytää itselleen juuret Francescasta.
Molempien koko elämä järkähtää.
Sinikka Salminen ja Lasse Sandberg tekevät päärooleissa upeaa työtä. Etenkin Salmisessa on juuri oikeanlaista hiljaista voimaa, joka kantaa vaivattomasti katsomoon saakka.
On helppo uskoa, että näiden ihmisten sattumanvarainen tapaaminen on elämää suurempi energiavirta ja vanhan minuuden murtava voima, josta kaikki haaveilevat, mutta eivät välttämättä koe.
Tarina maltetaan kertoa pienin keinoin, paisuttelematta. Ja siksi siitä tulee Hämeenlinnan teatterin lavalla niin suuri ja liikuttava.
Rakkautta ei voi ennustaa eikä sillä ole ikärajaa.
Muut roolit tukevat pääparin työtä sympaattisesti. Näennäisen yksinkertaisesta tarinasta löytyy näyttämötulkinnassa paljon juuria jatkopohdinnoille, kuten tekikö Francesca oikein valitessaan “oikein” ja jäädessään entiseen elämäänsä.
Sivurooleista vaikuttavin on Jarkko Tiaisen esittämä Richard Johnson, mies, jonka kanssa on hyvä elää – ja joka myös ymmärtää saaneensa Francescassa jotain ainutlaatuista.
Muiden tehtäväksi jää esittää ympäröivän maailman suhtautuminen epäsovinnaiseen rakkaustarinaan. Katariina Kuisma-Syrjä, Aleksi Aromaa ja Birgitta Putkonen löytävät aikuisista lapsista ja uteliaasta naapurista paljon ulottuvuuksia.
Tässä kokonaisuudessa kaikki toimii.
Ainoa särö on käsiohjelma, josta on kyllä nokkelasti tehty National Geographic -lehden näköinen, mutta on unohdettu tarkistaa, miten kirjailijan ja toisen päähenkilön nimi kirjoitetaan.
