Kulttuuri

Teatteriarvio: Hämeenlinnan teatterin Madaamit myllertää vanhemmuuden kliseitä

Hämeenlinnan teatteri: Madaamit. Käsikirjoitus ja ohjaus Tuomas Parkkinen, rooleissa Tuija Vuolle, Sauli Suonpää, Sanni Haahdenmaa, Johanna Reilin, Liisa Peltonen, Minerva Salomäki/ Kerttu Suonperä. Lavastus Marko Karvonen, puvustus Satu Suutari, äänisuunnittelu Harri Kuittinen, valot Veikko Pulli. Ensi-ilta päänäyttämöllä 12.10.2019.
Madaameissa taloon tulee vauva, ja hänen mukanaan joukko daameja. Kuvassa Johanna Reilin (vas.), Tuija Vuolle ja Sanni Haahdenmaa. Vuolteen äiti ja anoppi on räväkkä nainen, joka yllättää anarkistisuudellaan. Kuva: Pekka Rautiainen
Madaameissa taloon tulee vauva, ja hänen mukanaan joukko daameja. Kuvassa Johanna Reilin (vas.), Tuija Vuolle ja Sanni Haahdenmaa. Vuolteen äiti ja anoppi on räväkkä nainen, joka yllättää anarkistisuudellaan. Kuva: Pekka Rautiainen

Tuomas Parkkisen kirjoittamassa ja ohjaamassa Madaamit-näytelmässä ambulanssikuski Jaakko (Sauli Suonpää) ja hänen vaimonsa Marika (Liisa Peltonen) elävät oman aikamme utopiaa vanhemmuudesta.

Yhdessä Jaakon äidin Helman (Tuija Vuolle) ja muiden hermoromahduksen kynnyksellä elävien naisten kanssa he kannattelevat toisiaan ja pyrkivät kantamaan myös lapsiaan.

Parkkisen satiiri uudistaa komedian keinoja kertoa äitiydestä, ja hänen laaja kokemuksensa oopperalibrettojen ohjauksesta näkyy lopputuloksessa.

Madaamien rooleissa vierailevat teatterineuvos, Tampereen Teatterissa sekä lukuisissa radio- ja tv-rooleissa esiintynyt Tuija Vuolle sekä Uusi päivä -tv-sarjasta tuttu Sanni Haahdenmaa viehättävän Lindan roolissa.

Parodiaa vanhemmuudesta

Äitiysparodia leikittelee huolehtimisen ja hoitamisen stereotypioilla. Jaakko on tottunut toimimaan nopeasti ja kantamaan vastuun hoitotoimenpiteistä, mutta sekään ei riitä naisille.

Äitiyden aiheuttama elämänmuutos laukaisee parisuhdekriisin, jonka seurauksena henkilöt alkavat toimia kuin nukkekodissa. Tšehovilainen Kirsikkapuisto tuntuu järähtelevän Mannerheimin tuijottaessa tyynenä seinäkuvassa.

Madaamit uudistaa käsitystä vanhemmuudesta. Esitys ei syyllistä eikä luo odotuksia, vaikka naisia yhdistääkin toisiinsa äitiys, ja nuori isä jää henkisesti yksin.

Marko Karvosen suunnitteleman pyörivän näyttämön puurakenteiden keskellä Jaakko pyrkii pelastamaan yhteisön huutamalla kattoremonttinsa keskeltä: ”Mä olen asunu paljon aidommissa taloissa kuin tämä.”

Vuolteen anarkistinen anoppi

Vuolle anoppina on satiirinen rääväsuu, joka yllättää anarkistisuudellaan. Vuolle ja Suonpää löytävät yhteisen sävelen, koska poika rakastaa äitiään silloinkin, kun taustalla alkaa soida kliseinen Äideistä parhain -kappale.

Vuolteen Helma valtaa karismallaan päänäyttämön lavan herkissäkin tilanteissa, kuten Suonpään tuodessa ambulanssikeikallaan pissapotan äidilleen. Jaakon ja Helman välinen dialogi kuljettaa katsojan pintatasolta kohti syvempää nuoren isän eroahdistusta.

Mannerheimin kuva seinällä näyttää keikahtavan nurinpäin, kun anoppi hallitsee taloa ylipäällikön ottein.

Vuolle heittää Vim-desinfiointiainetta silmämuniinsa ja tuhahtaa kyynisesti: ”Isän malli siltä on puuttunu. Sen tähden se on tuommone joutohome.”

Kaavan rikkominen vapauttaa

Esityksen rytmitys ja tempo toimivat jäntevästi äänisuunnittelun ja lavastuksen varassa. Äideistä parhain sekoittuu Rammsteinin kaltaiseen industrial heviin Marika-vaimon leikatessa moottorisahalla kotisohvaa poikki.

Johanna Reilin (Sirkka) nalkuttavana terveydenhoitajana keskittyy verbaalipainiin: ”Miten bambinoista kasvaa niitä aikuisia miehiä?”

Reilinin loppukohtausten repliikit naurattavat ”kansalliskulttuuriamme” silmästä silmään tuijottanutta katsojaa vielä pitkään: ”Oi muistatko vielä sen virren? Se virsi se viihdytti niin.”

Henkilöohjaus on tarkkaa ja tyylilaji koko esittäjäkollektiivin osalta hienosti hallittua. Traaginen satiiri vaihtelee tapakomedian ja burleskin tyylin välillä. Dramaturgisen kaavan rikkominen vapauttaa kaavamaisista rooleista kohti suurempaa, moninaisuuteen perustuvaa rakkautta.