Kulttuuri

Teatteriarvio: Helsingin kaupunginteatterin Kirsikkatarha kuhisee huomion tavoittelijoita

Heidi Heralan roolihahmo, leski Ranevskaja, on ylvään dramaattinen. Kuvaaja: Stefan Bremer
Heidi Heralan roolihahmo, leski Ranevskaja, on ylvään dramaattinen. Kuvaaja: Stefan Bremer

Helsingin kaupunginteatteri: Kirsikkatarha

Kirjoittanut Anton Tšehov. Ohjaus Lauri Maijala, suomennos Martti Anhava, lavastus Janne Vasama, sävellys Lauri Porra, pukusuunnittelu Tiina Kaukonen, valosuunnittelu Mika Ijäs, äänisuunnittelu Kai Poutanen, dramaturgi Merja Turunen. Ensi-ilta suurella näyttämöllä 28.2.

Täytyykö teatteriesityksestä pitää? Tätä kysyn itseltäni nähtyäni Lauri Maijalan version Tšehovin Kirsikkatarhasta. Kolmituntinen esitys ei missään kohdin ole kevyt – ellei sitten huvitu humalaisen kompuroinnista, ihmisen hölmöydestä tai vanhuksen kykenemättömyydestä nuoremmille itsestäänselvään.

Roolihahmot eivät ole miellyttäviä. Vanhassa maailmassa, perityn omaisuuden turvin eläneet jatkavat tuhlailevan itsekästä elämää ja hännystelijät pokkuroivat muruja kerjäten. Näinhän tekstiin on kirjattu, mutta nyt käännetään sisuskalut näkyviin. Jokainen yrittää hyötyä, omalla tavallaan.

Maijalan ohjauksille on tyypillistä runsaus, jossa näyttämö täyttyy väestä, liikkeestä ja musiikista. Lavastus ja rekvisiitta syöttävät vihjeitä kuin arvoituksia, muistoja, haaveita ja piiloon painettua ikävää.

Oliko vanha maailma parempi kuin uusi? Mitä tapahtuu murroskohdissa? Millä perusteilla ja keinoilla vanha valta murretaan ja uusi otetaan? Entä rakkaus, onko se pyyteetöntä vai voiko sillä leikkiä? Kuinka ihmeessä vanhus voidaan unohtaa yksin lukkojen taakse?

Näyttämöllä otetaan kantaa vahvasti tässä ajassa liikkuviin teemoihin. Välillä ollaan kuin lastentarhan esityksessä, jonka pääroolista voi kisailla vaikka valkoiseksi koiraksi pukeutunut hahmo, joka heiluttaa häntää emännälleen. Tai paetaan discopallon alle vimmaiseen unohduksen tanssiin. Näytelmän loppu tuntuu pitkitetyltä, jäähyväiset vanhalle eivät tahdo loppua lainkaan.

Lauri Porran musiikki on osa esitystä, niin säestäessään tanssia kuin jousikvarteton soittaessa ehjän kappaleen kesken näytelmää, ikään kuin etäännyttäen sävelten taakse sekasortoa.

Toukokuinen kirsikkatarha kukkii kauneimmillaan, kun tilanomistajan leski Ranevskaja (Heidi Herala) palaa Ranskasta, jonne on paennut poikansa hukkumisen traumatisoimana. Kirsikkapuihin tungetut risat kristallikruunut paljastavat pakkohuutokaupan uhkaaman maatilan tolan. Enää ei ole maaorjia raatamassa eikä yläluokalle maistu työ.

Heralan Ranevskaja kantaa toki surua, mutta tekee siitä myös keppihevosen, johon turvautua tarpeen tullen. Siten voi väistää ikävät tilanteet ja varsinkin syytökset sekä vastuun kantamisen. Heralan roolihahmo on ylvään dramaattinen, mutta sen saumoista vuotaa hauraus.

Seppo Maijalan 87-vuotias lakeija Firs on vastustamaton hahmo. Vaikka vanhus haikailee epätasa-arvon aikaa, jolloin orja teki työn ja omistaja nautti sadosta, on roolin inhimillisyydessä koskettavaa herkkyyttä.

Tommi Erosen ikuinen opiskelija Trofimov haluaa olla keskeneräinen ja sellaisena hahmo on tunnistettava. Emilia Sinisalon Varjan surullinen hahmo näkee ja ymmärtää, mutta ei voi tehdä muuta kuin voida pahoin katsellessaan ympärilleen.

Näyttelijäntyö on harmittavan epätasaista. Etenkin uusrikkaan Lopahinin (Chike Ohanwe) ja alkoholisoituvan Jašan (Heikki Ranta) roolitöihin kaipasin terävyyttä. Paikoin karsastin myös muutaman hahmon läkähdyttävää intoa.

Esityksessä on niin paljon materiaalia että yhdellä katsomiskerralla kaikki ei avaudu, jos se edes oli tekijöiden tarkoituskaan.