Kulttuuri

Teatteriarvio: Juha Hurmeen näytelmä rönsyilee banaalin ja korkean välissä

Juha Hurme leikittelee monimielisellä tekstillä.
Karl Bergbomia näyttelee Paavo Kinnunen, Aleksis Kiveä Juho Milonoff ja Emilie Bergbomia Vilma Melasniemi. Kuvaaja: Noora Geagea

KOM-teatteri: Making of Lea. Suomalaisuuden puolella – ei ketään vastaan.

Teksti ja ohjaus Juha Hurme, lavastus Matti Rasi, pukusuunnittelu Anne Kotola, valosuunnittelu Tomi Suovankoski, äänisuunnittelu Jani Rapo, musiikki Petra Poutanen-Hurme. Kantaesitys 15.2.

Osaatko saksan kieltä? Siitä on iso apu KOM-teatterin Making of Lea -esityksen ensimmäisinä minuutteina. Vesitohtori Friedrich Everth markkinoi hoitojaan hurmioituneen innokkaasti äidinkielellään pitkän tovin.

Ja miten tuo liittyy Nya Teaternin Lea-näytelmän kantaesityksen harjoitteluun vuonna 1869? Ensinnäkin sen kirjoittaja Aleksis Kivi nautti Everthin vesihoidoista, toiseksi valetohtorin markkinointipuhe avaa suomenkielisen teatterin ensiaskelille vähintään hupaisan areenan.

Tuon ajan Helsingin kulttuuripiireissä puhuttiin ruotsia, saksaa ja ranskaa, harva osasi suomea. Niinpä Juha Hurmeen näyttämöratkaisuksi on keksitty automaattinen kielenkääntäjä, jonka lamppurivistön valot syttyvät aina puhutun kielen mukaan. Ollaan keskellä kieliriitojen Helsinkiä, jossa suomenmielisyys on nouseva trendi. Vai ollaanko sittenkään? Esityksen taustafondi, Pohjoisesplanadin näkymä kohti Kauppatoria ei ole 1800-luvulta.

Hurmeen näyttämötekstiä on katsottava paitsi teatterihistorian myös kulttuurintutkimuksen ja gender-tutkimuksen kautta. Making of Leaa on luettava kaikkine mahdollisine tulkintoineen, jopa näyttämöllä tarjoillun Liisa Ihmemaassa -teoksen kautta. Aikuisten satunäytelmäksi sitä olisikin helppo nimittää, sillä valtavia eläinasuja puetaan välillä päälle.

Hurmeen apuna ovat olleet historioitsijat Teemu Keskisarja sekä Pentti Paavolainen. Tekstille on haettu tukevaa pohjaa. Historialliseksi näytelmäksi esitystä ei kuitenkaan tarvitse luonnehtia. Voi heittäytyä karnevalistisen naurunappulan manipuloitavaksi.

Synkistelevän ujoksi kuvattua Kiveä ei nähdä, tilalla on suutaan pieksevä, omiin teksteihinsä vakaasti uskova kirjailija. Juho Milonoffin mehukkaasti esittämä Kivi on riehakas niin selvin päin kuin umpihumalassa.

Kiven lisäksi näyttämöllä pyörivät suomalaisen teatterin puuhasisarukset Emilie ja Karl Bergbom. Vilma Melasniemen Emilie on ohjaksia pitelevä vahva nainen, jonka rinnalla historianlehdiltä tutumpi Karl vikisee lemmikkihiirensä kanssa kilpaa. Paavo Kinnusen Karl raapii uskalluksensa rajoja ja tutisee sukupuolisen suuntautuneisuutensa kanssa vakuuttavasti.

Professori August Ahlqvist, suomalaisuusmies Agathon Meurman, kirjailija ja taidehistorioitsija Emil Nervander sekä Tukholmasta saapunut näyttelijädiiva Charlotte Raa kuvaavat hyvin aikaansa. Näyttämöllä deklamoidaan komeasti, kulttuuriväki asemoi itsensä suomen kielen vartijaksi, vaikkei sitä itse täydellisesti hallitsekaan.

Näytelmän kielirekisteri luistelee monella tasolla ikään kuin härnäten sääntöjä ja aikoja. Myös elekieli hämmentää eri aikojen katu-uskottavuutta.

Näyttämöllä on julmetun taitava näyttelijäkaarti. Kiitos jo mainittujen lisäksi Eeva Soivio, Sara Melleri ja Jarkko Lahti. Hurme leikittelee monimielisellä tekstillä ja lataa väärinymmärtämisen kliseet tappiin. Se joko viihdyttää tai sitten ei. Ollaan banaalin ja korkean välissä rönsyilevästi.