Kulttuuri

Teatteriarvio: Karvas pala on kyyninen ja laiska provokaatio

Tampereen Työväen Teatteri: Karvas pala. Kirjoittanut David Mamet. Suomennos Michael Baran. Ohjaus Milko Lehto. Lavastus Janne Siltavuori, puvut Paula Varis, valot TJ Mäkinen, äänisuunnittelu Niklas Vainio. Rooleissa Aimo Räsänen, Suvi-Sini Peltola, Janne Kallioniemi, Jari Ahola, Tommi Raitolehto, Yuko Takeda ja Joes Teka. Pohjoismainen kantaesitys 21.1.
Aimo Räsäsen esittämän elokuvatuottajan ilme kuvaa katsojassa syntyviä tunteita. Kuva: Kari Sunnari
Aimo Räsäsen esittämän elokuvatuottajan ilme kuvaa katsojassa syntyviä tunteita. Kuva: Kari Sunnari

Amerikkalaisen David Mametin näytelmä Karvas pala sai kantaesityksensä viime kesänä Lontoossa. Tampereen Työväen Teatteri on tuonut näytelmän pohjoismaiseen kantaesitykseen tuoreeltaan.

Ensi-illan perusteella voi sanoa, ettei olisi kannattanut, sillä näytelmä ja esitys ovat huonosti tehtyjä.

Näytelmä olisi kannattanut lukea ennen käännössopimuksen tekemistä. Se on keskeneräinen ja -kasvuinen epäteos, joka on olevinaan nokkela komedia, mutta näyttää veltolta hedonismilta. Esityksen dramaturgia on tylsä, ja se käyttää pitkiä aikoja näyttämön ulkopuolisten tapahtumien raportoimiseen.

Draaman kulku ja toiminta ovat ennalta arvattavia. Kurjinta lipunostajan kannalta on se, että kirjailija todennäköisesti nauraa matkalla pankkiin.

 

On harmillista, että tulkintakin on kehno. TTT markkinoi esitystä komediana, mitä se ei todellakaan ole. Esitys ei etäännytä kohdettaan, se ei sisällä huumoria eikä se naurata.

Esitys on ärsyttävä, eikä ainoastaan päähenkilönsä Barney Feinin kautta. Fein on menestynyt elokuvatuottaja, jonka käytös on jatkuvasti rasistista, ikävää ja muita alistamaan pyrkivää. Jää epäselväksi, onko Aimo Räsäsen tulkinta hahmosta karikatyyri vai vain epäinhimillinen hirviö, sillä hahmossa ei ole rahtuakaan hienovaraisuutta tai dynamiikkaa.

Fein on itsekeskeinen ja yksiselitteisen paha koko esityksen ajan. Katsoja ei ole sekuntiakaan hänen puolellaan tai kiinnostunut hänen motiiveistaan, mikä johtaa siihen, että koko esitys on lopulta tylsää jankutusta. Harmillisesti jopa Räsäsen artikulaatio on samalla suunnalla kuin hahmon käytöstavat, toisin sanoen kateissa.

Näytelmässä on toki muitakin hahmoja, mutta nämä ovat vain keskushahmon ympärillä liikkuvia kerronnan instrumentteja. Yksikään ei nouse kiinnostavaksi.

 

Laiskasti tehtyä kokonaisuutta kuvataan esityksen materiaaleissa puheenvuoroksi kansainväliseen Me Too -keskusteluun. Se perustuu ilmeiseen väärinkäsitykseen, sillä keskusteluun seksuaalisesta häirinnästä tai sukupuolitetusta väkivallasta tämä ei tuo pilkkuakaan lisää, ellei keskusteluna voi pitää keskenkasvuista hihittelyä takarivissä.

Esityksen Tampereen-ensi-ilta osuu päivään, jona esityksen keskushahmon ilmeisen esikuvan Harvey Weinsteinin oikeudenkäynti New Yorkissa alkaa. Weinsteinia syytetään muun muassa raiskauksesta.

Esityksessä raakaa väkivaltaa kuvataan kliseisesti luonnonvoimana. Tässä valossa esitykselle on vaikea nähdä muuta funktiota kuin halu häiritä ja provosoida, mikä on teatteriesitykselle ohuttakin ohuempi motiivi.

Esityksen ainoa myönteinen puoli on se, ettei rodullistettuja henkilöhahmoja ole TTT:lle ominaiseen tapaan ratkaistu laittamalla tummaa meikkiä valkoihoisen näyttelijän naamaan.

Mametin näytelmä on laiska provokaatio.

Päivän lehti

26.2.2020