Kulttuuri

Teatteriarvio: Kauppamatkustajan unelmat eivät kuole

Arthur Miller: Kauppamatkustajan kuolema. Suomennos Aleksi Milonoff, ohjaus Mika Myllyaho, lavastus Kati Lukka, pukusuunnittelu Auli Turtiainen, musiikki Samuli Laiho, valosuunnittelu Teemu Nurmelin, äänisuunnittelu Esa Mattila. Ensi-ilta Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 30.11.
Hannu-Pekka Björkman esittää pääroolin Kauppamatkustajan kuolemassa. Kuva: Mitro Härkönen
Hannu-Pekka Björkman esittää pääroolin Kauppamatkustajan kuolemassa. Kuva: Mitro Härkönen

Arthur Miller kirjoitti Kauppamatkustajan kuolema -näytelmän laman jälkeisessä Amerikassa 70 vuotta sitten. Willy Lomanin (Hannu-Pekka Björkman) unelmia nousta juoksupojasta johtajaksi ei kuitenkaan kitketä pois. Millerin teksti on taidokasta, ja sitä on katsottava osin aikansa tuotteena.

Mika Myllyahon ohjaama tulkinta puristuu ahdistavan vankilamaiseksi harmaan muurimaisessa harkkotalossa. Perheen elämän rakentuminen talon hitaan rakentumisen rinnalla on vahva elementti. Kun viimeinen lainaerä on maksettu, on Willy kuollut.

Lomanin perheen täyttymättömien unelmien syyllistä voi etsiä yhteiskunnasta mutta myös siitä, että Willy on “kuin pieni vene, joka etsii satamaa”. Epätoivoisessa etsinnässään hän eksyy ahdistaviin päänsisäisiin retkiin.

 

Björkmanin Willy on hieman yksioikoisen puuskuttava, luomilleen valheille elämänsä perustava. Hänen valtaansa perheessä pönkittää roolimallien lisäksi vain se, että hän ainoana tuo edes vähän rahaa perheen menoihin.

Sekin on muuttumassa, kun kauppamatkustajia ei enää tarvita. Will ei suostu näkemään muutosta ja kulkee kohti umpikujaa. Oppaana toimii kuolemaa muistuttava Ben-veli (Jukka-Pekka Palo) houkutuksineen.

Esikoispoikaansa Biffiä (Aku Hirviniemi) Willy on kasvattanut oman uransa kehittyneemmäksi versioksi eikä pysty katsomaan totuutta silmiin. Biff itse ymmärtää keskinkertaisuutensa ja pakenee.

Nuoremman poikansa Happyn (Samuli Niittymäki) Willy näkee mitättömyytenä, ja poika anelee epätoivoisesti isän hyväksyntää myötäilemällä tätä – turhaan. Niittymäki tekee monella tasolla liikkuvan roolityön.

 

Kristiina Haltun Linda-vaimo on tasapainottelija, ymmärtäjä, lohduttaja, mutta myös miehensä törkyjä tyynesti vastaanottava. Kuva on vanhanaikainen ja sellaisena sitä on tyydyttävä katsomaan.

Linda äityy laulamaan Willyn sylissä Mamas and the Papas -yhtyeen biisiä Dream A Little Dream Of Me. Vaimolle riittää, että saa olla kotihengetär ja tukea miestään.

Näyttämön roolihahmot eivät vanhene. Lamat eivät ole häipyneet minnekään ja niiden uhka on alati läsnä. Varmaa työpaikkaa etsii liian moni. Roolimallit istuvat paikoin tiukassa vaikka niitä on yritetty hajottaa puoli vuosisataa. Tyhjän päälle rakennetaan silti unelmia.

Näitä teemoja voi ehkä nähdä Willyn jatkuvassa siementen kylvämisessä, vaikka niistä ei nouse mitään.