Kulttuuri

Teatteriarvio: Pohdiskeleva vihainen leski jää näyttämöllä kliseiden alle

Helsingin kaupunginteatteri: Vihainen leski. Minna Lindgrenin romaanista dramatisoinut Henna Piirto. Ohjaus Kimmo Virtanen, lavastus Katariina Kirjavainen, pukusuunnittelu Elina Vättö, koreografia Jari Saarelainen, valosuunnittelu Mika Ijäs ja Petteri Heiskanen, äänisuunnittelu Jaakko Autio. Kantaesitys 10.10.2019.
Vihaisessa leskessä kokeillaan kaikkea, kuten hotjoogaa. Kuvassa etualalla Eija Vilpas (vas.), Kaisa Torkkel, Kirsi Karlenius ja Riitta Havukainen. Kuva: Harri Hinkka
Vihaisessa leskessä kokeillaan kaikkea, kuten hotjoogaa. Kuvassa etualalla Eija Vilpas (vas.), Kaisa Torkkel, Kirsi Karlenius ja Riitta Havukainen. Kuva: Harri Hinkka

Minna Lindgrenin Vihainen leski -kirja on saanut pelkkää hehkutusta. Nopeasti liikkuva Lindgrenin ajatus vyöryttää arjen koomisia notkahduksia vinhaa vauhtia, eikä teksti kohtele ketään eikä mitään silkkihansikkain. Kyytiä saavat niin ihmiset kuin heidän luomansa järjestelmät.

Katariina Kirjavaisen lavastus muuntuu helposti moneksi miljööksi leskeksi jääneen Ulliksen (Riitta Havukainen) uudessa elämäntilanteessa.

Vauhtia vähän liikaa

Miehensä omaishoitajana Espoon rivitalokodissa toiminut Ullis etsii uutta vaihdetta arkeensa, ja sellainen löytyy.

Piken (Pia Runnakko) ja Hellun (Eija Vilpas) sekä Valtosen (Kai Lehtinen) kanssa kierretään kuppilat ja tanssipaikat. Liikutaan hautausmaalla, joogasalilla, sairaalassa, hoivakodissa ja Ulliksen uudessa kaupunkiasunnossa.

Jos on paljon paikkoja, on kaikkea vanhenemiseen liittyvää vielä enemmän. Kaikki kliseet höpsähtävistä vanhuksista on koottu yhteen.

Seksiä, alkoholia ja ikuista nuoruutta leopardikuvioissaan haikailevat yli seitsenkymppiset ovat koomisia, vai ovatko? Lonkat panevat hanttiin, mutta hotjoogassa löytyy g-piste.

Kausikortti Musiikkitalon konsertteihin on, mutta sinne hädin tuskin löydetään eikä hereillä pysytä ainakaan.

Lavalla Ullis on vain katkera

Kimmo Virtasen ohjaaman esityksen Ullis ei ole vihainen vaan pelkästään katkera hukattuaan elämänsä.

Lindgrenin kirjan itsekseen pohtiva Ullis, jonka mielestä ihminen saa vanheta arvokkaasti, ilman ikinuorekkuutta, jää kirkuvien ja räyhäävien hahmojen ja kliseiden jalkoihin. Esityksen hauskin tyyppi on tähtipölyään viskelevä charmantti laulaja (Kari Mattila), joka liitelee flirttaillen katonrajassa.

Näyttelijät osaavat, esitys rynnii vauhdikkaasti harkitun koreografian mukaan. Musiikkia on monelta vuosikymmeneltä ja käänteitä riittää.

Lapset vahtivat äitinsä tekemisiä ja ovat työntämässä täysin tervettä ihmistä hoivakotiin. Omat lapsensa he ovat tietty moderneina vanhempina kasvattaneet sukupuolineutraaleiksi.

Ymmärrän, että tämä kaikki on ehkä tarkoitettu sarkasmiksi, mutta sellaisena se ei näyttämöllä toimi – ainakaan kaikille. Minun kummallakaan puolella katsomossa ei naurettu. Sen sijaan taakseni osui joku, joka oli päättänyt nauraa esityksen alusta loppuun.