Kulttuuri

Teatteriarvio: Punaorvot näyttää "lakeuksien eläintarhan", jossa ihmisen hinta määritellään

Anneli Kanto – Lauri Maijala: Punaorvot. Ohjaus Lauri Maijala, lavastus Janne Majava, pukusuunnittelu Tiina Kaukanen, valosuunnittelu Kari Leppälä, sävellys ja äänisuunnittelu Aleksi Saura. Kantaesitys Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 2.9.
Anna Böhm tekee vahvaa työtä Helsingin Kaupunginteatterin Punaorvoissa. Kuva: Stefan Bremer
Anna Böhm tekee vahvaa työtä Helsingin Kaupunginteatterin Punaorvoissa. Kuva: Stefan Bremer

Ohjaaja Lauri Maijala lausui ennen syyskauden ensimmäistä esitystä muutaman sanan poikkeavasta ajastamme ja illan näytelmästä Punaorvot. Aihe oli valinnut tekijät. Vaiettu historia vaati päästä näyttämölle.

Sisällissota jätti jälkeensä punaleskiä, joiden asema oli yhteiskunnan pohjimmaisin. Ei ollut työtä, ei rahaa, joten ei leipääkään, ja punaorpoja oli paljon. Avuksi tarjottiin vain mahdollisuutta antaa lapsensa sinne, missä ruokaa oli, eli Pohjanmaalle. Sinne vietiin 1 700 lasta.

Anneli Kannon ja Maijalan teksti avaa yhden perheen tragedian kautta hyväksi mainostetun asian toista puolta.

 

Maijala on jälleen luonut runsaan esityksen. Näyttämöllä on kaikkea, musiikkia, tanssia, Janne Majavan lavastuksen yltäkylläisyyttä, hahmojen karnevalismia, komiikkaa tuskan läpi ja symboliikkaa niin lavastuksessa, Tiina Kaukasen puvustuksessa kuin näyttelijöiden ilmaisussa.

Vastakkainasettelu on näkyvää ja liioittelu paikoin irvokasta.

Aarre, Lahja ja Ilona asuvat Toisella linjalla ja leikkivät riehakkaina, kuten lapset kaikkialla. Miehensä menettänyt äiti (Ella Mettänen) takertuu vielä nimeämättömään rintaruokinnalla olevaan lapseen eikä pysty huolehtimaan perheestään. Mettäsen roolihahmo on särkyvä ja sellaisena riipaiseva.

Linjoilla on totuttu auttamaan, joten naapurin Elli (Riitta Havukainen) ottaa perheen hoivattavakseen. Elli on kautta näytelmän järki, joka ohjaa, mutta myös ymmärtää ja lohduttaa. Havukaisen roolityö on viisaan naisen vahva kuva.

 

Näytelmän alussa katosta roikkuu kirjoja, paperiarkkeja, kukkakimppuja, kaikenlaista krääsää ja lattioilla lojuu erityylisiä tuoleja ja raajarikkoja mallinukkeja. Se on kuin toteutuneiden ja toteutumattomien toiveiden laaja kuva, joka vähitellen kaventuu ja tiivistyy, ja samalla tummenee.

Teksti syytää kysymyksiä, polttavimpana punaorpojen Pohjanmaalle lähettämisen tausta. Koteja kodittomille lapsille -järjestö kertoi tarjoavansa pyyteetöntä apua. Totuus oli kuitenkin poliittinen eikä lainkaan niin puhdas.

Kun esitys siirtyy Pohjanmaan koteihin, päästää Maijala näyttämölle lakeuksien eläintarhan, jossa orpolapsen hinta määritellään. Joillakin on onni saada varavanhemmikseen lampaita, joilla riittää pehmeyttä ja lämpöä. Mutta toisten osa on joutua pukin ja sian perheeseen, jossa ei levon päivää näy.

Lapsia näyttelevät Anna Böhm ja Wenla Reimaluoto tekevät kautta linjan vahvaa työtä.

 

Tunneilmasto riehuu myrskynä laantuakseen kohta, pyörähtelee tuulahduksina ja iskee salamoina. Liike on esitystä eteenpäin vievä elementti.

Nuorten näyttelijöiden vahva fyysisyys ottaa kantaa. Musiikki lohduttaa, riekkuu ja leikittelee.

Ainoa jakso, jonka pituutta mietin, oli väliajan jälkeen Antti Aution esittämän humalaisen Aarren jutustelu yleisön kanssa.

Kun esityksen lopussa koko kaarti laulaa Piupali paupali -laulua, pienten lapsinukke-enkelien rinnalla, ei liikutustaan voi pidätellä.

Päivän lehti

27.9.2020

Fingerpori

comic