Kulttuuri

Teatteriarvio: Rikinkeltainen taivas leiskuu kirkkaana

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas. Suomennos Laura Beck, dramatisointi Michael Baran, ohjaus Juhana von Bagh, koreografia Jyrki Karttunen, lavastus Kati Lukka, pukusuunnittelu Tarja Simone, valosuunnittelu Ville Toikka, äänisuunnittelu Tatu Nenonen, videosuunnittelu Pyry Hyttinen. Kantaesitys Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 4.12.
Pyry Nikkilä esittää päähenkilö K:ta nuorena Kjell Westön romaaniin perustuvassa näytelmässä. Kuva: Katri Naukkarinen

Kuuntelin Kjell Westön Rikinkeltaisen taivaan äänikirjana. Pidin tarinaa melko pitkäveteisenä ja moneen suuntaan rönsyilevänä. Michael Baranin dramatisoimassa ja Juhana von Baghin ohjaamassa näyttämöversiossa pitkäveteisyydestä ei ole jäljellä rahtuakaan.

On kuin koko teos olisi silputtu osiin ja kasattu uudelleen musiikilliseksi tai tanssilliseksi tarinaksi, jossa tärkeät osat toistuvat muunnelmina. Kirjan apeantuntuinen tunnelma on häivytetty pois.

Von Baghin ohjauksessa tapahtumia asetellaan ikään kuin kääntyilevän peilin eteen. Katseen kohteeksi valikoituu kuka milloinkin. Päähenkilö, kirjailija K, sukeltaa menneisyyteensä epäluotettavien muistikerrosten läpi.

Ja kas, näyttämöllä on kaksi K:ta, nuori ja vanha. Molemmat liukuvat kohtauksiin, toinen luontevasti, toinen tunkeilevana vieraana. Ratkaisu on mielenkiintoinen ja purkaa muistamisen problematiikkaa.

 

K ja Alex ovat kohdanneet pikkupoikina sattumalta kyläkaupalla kesälomallaan ja siitä on alkanut elämänmittainen kohtaloiden kiertyminen. Tämän kohtaamisen merkitys kipinöi toistoina läpi esityksen.

Hiertymiä ystävyyteen aiheuttavat yhteiskunnallisesti erilaiset taustat, rikkinäiset kodit ja mielenkiinnon kohteiden erilaisuus. Alexin pikkusisko Stella lumoaa K:n jo lapsena, mikä ei ole vähäisin syy siteiden säilymiseen.

Timo Tuomisen vanhempi K eläytyy muistoihinsa, kertoo yhden version tapahtumista. Tuomisen roolityössä on tiheä imu, hahmo ikään kuin hiipii tapahtumien äärellä hermot pinnassa. Pyry Nikkilän nuori K heittäytyy kohtauksiin enempiä analysoimatta, nuoren miehen innolla ja antaumuksella.

Kautta linjan roolihahmot ovat sekä vakavia että koomisia. Liioittelua liioitellaan, kunnes väsytään. Kokonaisuus on vauhdikas ja tarjoilee pääosin erinomaista näyttelijäntyötä.

Pirjo Lonka on pitelemätön Alexin ja Stellan persoonallisena Clara-äitinä. Juha Varis tekee arvaamattoman oloisen Alexin ja Johannes Purovaara työstää isoisä Poasta herkullisen koomisen. Annika Poijärven Stella puhuu sävyttömän lakonisesti, mitä itse pidin hieman outona ratkaisuna.

 

Kati Lukan lavastus luo alkuun tyylikkään ja harmonisen monikerroksisen syvyysefektin.

Esityksen edetessä kulissit horjuvat hajotakseen lopulta täysin. Kaikki kääntyy nurin ja katsoja seuraa peilien kautta itseään. Ollaan näyttämön takana, siellä, missä näyttelijät vaihtavat rooliasujaan ja mistä he kiirehtivät esittämään peiliyleisölle näytelmää.

Tehdään menneisyyden ruumiinavaus, rikotaan ajat ja iät, avataan valheet ja petokset sekä siirretään katsojalle kysymys, mitä hän oikeastaan tietää ystävistään ja mitä muistaa tapahtuneen.

Päivän lehti

25.10.2020

Fingerpori

comic