fbpx
Kulttuuri

Teatteriarvio: TTT:n Punk riehuu ironisuuden kalvon takana

Marko Järvikallas: Punk. Käsikirjoitus ja ohjaus Marko Järvikallas. Dramaturgi Juho Gröndahl. Lavastus Janne Vasama, puvut Marjaana Mutanen, valot ja videot Sami Rautaneva, äänisuunnittelu Kyösti Kallio. Näyttämöllä mm. Heidi Kiviharju, Minerva Kautto, Suvi-Sini Peltola, Eriikka Väliahde, Saska Pulkkinen ja Juha Junttu. Kantaesitys Tampereen Työväen Teatterissa 19.10.2021.
Suvi-Sini Peltolan suoritus Peten roolissa on Punk-esityksen ehein ja kunnianhimoisin. Kuva: Kari Sunnari
Suvi-Sini Peltolan suoritus Peten roolissa on Punk-esityksen ehein ja kunnianhimoisin. Kuva: Kari Sunnari

Mitä on ”punk” ja mitä sillä milloinkin tarkoitetaan? Ilmiö, alakulttuuri, ajattelutapa? Kaiken kumoamista, ja sitä kautta määrittelyn ulkopuolella?

Tampereen Työväen Teatterin uudella kantaesityksellä on nimi, joka ohjaa väistämättä tulkintaa esityksestä. Kaikki, mitä sanotaan, tehdään tai näytetään, määrittyy otsikon kautta ja rakentaa mielikuvaa siitä, mitä ”punk” on.

Esityksen on käsikirjoittanut ja ohjannut Marko Järvikallas.

 

TTT:n Punkissa on monta puolta. Yksi niistä on kasvutarina nuorista talonvaltaajista ja porukkaan liittyvästä yksinäisestä Liidusta, jota esittää Heidi Kiviharju.

Toinen on melkein 30 vuotta myöhemmin tapahtuvat syntymäpäivät, jotka tuovat hahmot vuosien jälkeen yhteen. Kolmantena on musiikki, jonka on tarkoitus tuoda yhteen menneisyys, nykyisyys, esiintyjät, katsojat, kaikki.

Esitys on hämmentävä. Tarinassa on draamallisia koukkuja, mutta mikään ei tule kovin lähelle. Materiaalissa on kasoittain temaattisia elementtejä, mutta mitään niistä ei oikein käsitellä.

Kasvaminen, identiteetti, ihanteet, sitoutuminen, petos, vanhemmuus, ystävyys – mikään ei kasva niin suureksi, että esitys tulisi sanoneeksi niistä mitään. Punkin historiasta kyllä puhutaan, mutta enemmän luennoivasti kuin teatterillisesti.

Aivan kuin koko esitys tapahtuisi jonkinlaisen ironisuuden kalvon takana. Mitään ei oikein voi ottaa todesta. Ilmaisu on vain pinnalla, kuten sinänsä hienosti toteutetuissa puvuissa ja hiuksissa.

 

Jos draaman muodoksi onkin valikoitunut kulmikkuus, etäisyys ja vieraannuttavuus, on esityksessä soitettu musiikki suoraan punkin kunniagalleriasta. Kappaleet ovat vailla linjaa, niissä ei ole yhtymäkohtaa muihin esityksen elementteihin ja ne ovat aivan liian ilmeisiä valintoja, mikä ei kovin hyvin istu punkin olemukseen avantgarde-liikkeenä.

Kun kohtauksessa Jaden (Minerva Kautto) hahmo puhuu samastuvansa eniten juuri Terveet kädet -yhtyeen räjähtävään ja pidäkkeettömän energian hardcore-estetiikkaan, miksei esityksessä ole yhtään kunnon hardcore-numeroa?

Miksei missään kappaleessa ole räjähtävää energiaa, ehkä Auvo Vihron esittämää Rattus-bändin tunnetuksi tekemää Jos ei olis armeijoita -vetoa lukuunottamatta?

Kappalevalintojen kanssa herääkin epäilys, että esitys yrittää operoida kaipuulla menneeseen. Nostalgiassa piehtarointi sopii huonosti punkin ideaan. Punk liikkeenä on kaikkea muuta kuin mukautumista.

 

Punkiin kuuluu auktoriteettien vastustaminen ja varsinkin se, että syrjiviä rakenteita halutaan muuttaa.

Emme kuitenkaan aina kykene elämään ihanteidemme mukaan. Tätä ristiriitaa kohti esityksen keskushahmotkin kulkevat, minkä voisi lukea ansioksi, jos sanoma ei tulisi niin monen mutkan takaa.

Punk-kulttuurin sisäiset ongelmat – seksismi, ulossulkeva puhe ja toiminta – eivät ole vain punkin ongelmia, vaan koko yhteiskunnan. Toisaalta esityksen ratkaisu kuitata se luennoivassa epilogissa ”huonotapaisuudeksi” on yhtä pintapuolinen kuin itse esityskin.

Menot