Kulttuuri

Teatteriarvio: Viitta niskaan ja menoksi

Maailmat kohtaavat koko perheen komediassa Pikku vampyyri. Kuvassa Kristiina Hakovirta, Eriikka Väliahde, Antti Peltola, Jari Leppänen ja Juha-Matti Koskela. Kuva: Kari Sunnari
Maailmat kohtaavat koko perheen komediassa Pikku vampyyri. Kuvassa Kristiina Hakovirta, Eriikka Väliahde, Antti Peltola, Jari Leppänen ja Juha-Matti Koskela. Kuva: Kari Sunnari

Tampereen Työväen Teatteri: Pikku vampyyri. Alkuteos Angela Sommer-Bodenburg, dramatisointi Wolf-Dietrich Sprenger, suomennos Leena Viljakainen. Ohjaus Ilmari Pursiainen. Lavastus Perttu Sinervo, puvut Marjaana Mutanen, valot TJ Mäkinen, äänisuunnittelu Niklas Vainio. Näyttämöllä mm. Juha-Matti Koskela, Antti Peltola, Kristiina Hakovirta, Jari Leppänen, Eriikka Väliahde. Ensi-ilta TTT:n Eino Salmelaisen näyttämöllä 6.9.

Angela Sommer-Bodenburgin luoma Pikku vampyyri -kirjasarja on legendaarinen. Alkuperäinen teos keräsi seurakseen 17 jatko-osaa, pari elokuvaa ja televisiosarjan. Käännöksiä on ilmestynyt yli 30 kielellä.

Vaikka vampyyri Rydigerin ja hänen ystävänsä Antonin seikkailut ovat oivaa materiaalia myös näyttämölle, on tarinoita nähty ainakin suomalaisissa teattereissa yllättävän vähän.

Nyt Pikku vampyyri on nähtävillä Tampereen Työväen Teatterin vanhalla päänäyttämöllä. Ilmari Pursiaisen ohjauksessa tarina muokkautuu sykkiväksi tilannekomediaksi, jossa ei juuri lepäämään jäädä.

 

Eräänä lauantai-iltana 9-vuotiaalle Antonille käy niin, että tämä löytää huoneestaan vampyyrin. Sängyn alle lymyämään hakeutunut Rydiger von Schlotterstein kuuluu oikeastaan suureen vampyyriperheeseen. Pian Antonin elämä täyttyy yöllisillä seikkailuilla Rydigerin ja tämän pienemmän siskon Annan seurassa.

Uudet ystävät mahdollistavat Antonille oman, salaisen maailman, johon vanhemmilla ei ole pääsyä. Teoksen maailmassa vanhemmat ovat hieman tylsiä ja tyhmiä, mikä tarjoaa katsojalle sekä samastumisen kohteen että silmää iskevän liittolaisuussuhteen.

Lapsikatsojan on mahdollista solahtaa universumiin, jossa voi paitsi peilata teokseen omia pelkojaan ja tunteitaan, myös verrata omaa perhettään esityksen perheisiin.

Antonin perhe on tavallisen tylsä, mutta avoin ja utelias maailmaa kohtaan. Rydigerin vampyyriklaani taas on täysin kajahtanut, mutta täydellisesti tapojensa ja – voiko vampyyrien tapauksessa sanoa näin – elintapojensa vanki.

 

Elinpiirien väistämättä kohdatessa syntyy hauskaa toimintaa. Näyttelijät tekevät mainioita suorituksia, joista mielenkiintoisimpia ovat tarinan samastuttavimmat kohteet eli lapset, Juha-Matti Koskela Antonina, Antti Peltola Rydigerinä ja Eriikka Väliahde hänelle harvinaisessa komediaroolissa hampaattomana Annana.

Maailma näyttää juuri siltä kuin kauhukomediassa tarvitaankin – puvut, hiukset ja hampaat ovat tiptop. Lajityypin kliseistä tehdään hellää pilkkaa, ja katsomossa naurattaa.

 

Esityksen dramaturgia jättää kuitenkin toivomisen varaa. On hieman erikoista, ettei sovitus ota käyttöönsä Pikku vampyyri -sarjan perusasetelmaa, nimittäin Antonin ja Rydigerin pelkoja.

Alkuteoksessa Anton on aina lauantaisin varautunut siihen, etteivät vanhemmat koskaan palaa iltamenoistaan, kun taas Rydiger säikkyy vähän kaikkea. Uuden ystävyyden avulla molempien on mahdollista kasvaa, ja tätä koko kirjasarjakin kuvaa. Nyt nähtävässä sovituksessa hahmot eivät juuri muutu esityksen kaaren aikana.

Draamallista ruuvia olisi esityksessä voinut hieman tiukentaa. Kokonaisuudessa paistaa pikkuisen myös paine saada esitys rullaamaan nopeasti, mikä on nyt ajoittain johtanut siihen, että kohtaukset juostaan läpi huolimattomasti ja perustelemattomasti.

Rauhoittamalla edes joitakin tilanteita esitys olisi tienannut lisää dynamiikkaa ja draamaa.