Kulttuuri

Tietokirja-arvio: Hevospatsaiden tekijän kiinnostava elämä vihdoin kansissa

Annika Waenerberg & Manuel Vélez Cea: Emil Cedercreutz 1879–1949. SKS 2019. 416 s.
Emil Cedercreutz opiskeli ja työskenteli pitkään Keski-Euroopassa. Kuvassa hän on ateljeessaan Pariisissa. Kuva: Muu
Emil Cedercreutz opiskeli ja työskenteli pitkään Keski-Euroopassa. Kuvassa hän on ateljeessaan Pariisissa. Kuva: Kirjan kuvitusta

Kuvanveistäjä Emil Cedercreutz on jäänyt yleisesti melko tuntemattomaksi, vaikka hänen teoksiaan on esillä monen kaupungin, kuten Helsingin ja Porin, keskustassa.

Taidehistorian professorin Annika Waenerbergin ja espanjalaisen kuvataiteen tohtorin Manuel Vélez Cean teos Emil Cedercreutz 1879–1949 on ensimmäinen tutkimukseen perustuva kokonaiskuva köyliöläissyntyisestä, Keski-Euroopassa vaikuttaneesta ja lopulta Harjavaltaan asettuneesta kuvanveistäjästä.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisema elämäkerta ja Cedercreutzin taiteen läpileikkaus on kirjaimellisesti painava. Runsain kuvin ja kuvaliittein varustettu teos on lähes kolmekiloinen ja yli 400-sivuinen. Avattuna se kattaa helposti koko pöydän.

Koko tekee oikeutta Manuel Vélez Cean valitsemille teoskuville. Liitteissä on esimerkiksi runsas otanta Cedercreutzin leikkaamia siluetteja.

 

Pienen Emilin kiinnostus kuvataiteeseen alkoi juuri silueteista. Köyliönsaarelle vieraisille tullut Köyliön kirkkoherran tytär Sigrid Sumelius tutustutti hänet niihin, kun hän oli kuusivuotias. Köyliönkartanon isännän nuorin poika, vapaaherra Emil aloitti omat kokeilut.

Hänen setänsä nuoruudenystävä, taidemaalari Albert Edelfelt, näki pojan siluetteja ja rohkaisi jatkamaan. Perhekin suosi taideharrastusta, mutta painosti myöhemmin Emiliä – kuten aikalaisen Jean Sibeliuksen perhe tulevaa säveltäjää – opiskelemaan lakimieheksi. Hän aloitti opinnot, mutta ne luvut jäivät kesken.

Hän pääsi Helsingissä Suomen Taideyhdistyksen piirustuskouluun, ja taide vei yhä enemmän tilaa ja aikaa. Cedercreutz kaavaili ensin silueteista uraa itselleen, mutta Edelfelt suositteli keskittymään kuvanveistoon.

 

Aloitteleva kuvanveistäjä lähti opiskelemaan ulkomaille ja lopulta jäi sille tielleen pitkäksi aikaa, sillä Taideyhdistyksen tiloissa ei ollut mahdollista tehdä suuria teoksia.

Hän muutti ensin Brysseliin ja myöhemmin Roomaan ja edelleen Pariisiin, missä hänellä oli oma ateljee.

Hän työskenteli Keski-Euroopan-vuosinaan muun muassa Charles Van der Stappenin ohjauksessa, ja tämän ateljeesta tuli hänelle toinen koti. Muita oppi-isiä ja idoleita olivat Constantin Meunier ja Auguste Rodin.

Annika Waenerberg ripottelee elämäkertateokseen suurien linjojen lisäksi paljon kiinnostavia pikkutarinoita, kuten kohtaamisen näyttelijä Sarah Bernhardtin kanssa. Hän myös siteeraa laajasti kuvanveistäjän kirjeenvaihtoa, joka muun muassa valottaa hänen spekuloitua rakkauselämäänsä.

 

Teos on jaoteltu kahteen teemalliseen pääosaan, joista ensimmäisessä käydään läpi taiteilijan elämänvaiheet ja syvennytään taiteellisen tuotannon aiheisiin ja teemoihin.

Pitkä johdantoluku toimii sisäänheittäjänä Cedercreutzin elämään hahmottelemalla tämän elämän päälinjat ja liittämällä tämän ajan taiteellisiin ja filosofisiin suuntauksiin.

Cedercreutz tunnetaan lähinnä hevospatsaistaan, kuten Helsingin Kaisaniemeen pystytetystä, tammaa ja varsaa kuvaavasta Äidinrakkaudesta. Elämäkerta esittelee hänet myös jopa kaunokirjallisten tekstien tekijänä. Hänen suhteensa hevosiin tulee tarkimmin ruodituksi kirjan taideanalyysiosiossa.

Ennen kaikkea se esittelee hänet syvästi humaanina ajattelijana. Cedercreutz pyrki teoillaan ja taiteellaan parantamaan sorrettujen asiaan ja kiinnittämään siihen huomiota. Monet teokset kuvaavat työn ääreen uupuneita ihmisiä ja eläimiä.

Hänen myötätuntonsa oli eläinten, naisten ja sukupuolivähemmistöjenkin puolella, ja tämä näkyy hänen taiteessaan.

”Mitä merkitystä ihmisellä on, jos tämä ei pyri rikastamaan ihmiskuntaa ja elämää antamalla sille virikkeitä?” taiteilija pohti.

 

Tuore teos on paitsi perinpohjainen tutkimus, myös elävästi kirjoitettu elämäkerta. Waenerberg purkaa muun muassa Cedercreutziin liitettyjä käsityksiä tämän oletetusta tolstoilaisuudesta.

”Maahenki” kuitenkin ohjasi häntä läpi elämän. Hänen kohdallaan se tuntuu tarkoittaneen läheistä henkistä yhteyttä maahan, luontoon. Hän halusi uurastaa sen puolesta ja parissa, ja tämä huipentui hänen Harjavaltaan rakennuttamassaan Maahengen temppelissä. Se on nykyään Cedercreutzin museon ja veistospuiston ohella paikallinen nähtävyys.

On pitkälti taiteilijan oma ansio, että on olemassa hänen nimeään kantava museo.

Cedercreutz säätiöi omaisuutensa vuonna 1945. Hänen nimeään kantava säätiö ylläpitää, kartuttaa, hoitaa ja suojelee hänen taiteilijakotiaan ja taide- ja museokokoelmiaan.