Mielipiteet

Ajatuksia vanhenemisesta

Vanhuspalvelulaki eli viralliselta nimeltään laki ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista täyttää aivan pian seitsemän vuotta. Kuva: Esko Tuovinen
Vanhuspalvelulaki eli viralliselta nimeltään laki ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista täyttää aivan pian seitsemän vuotta. Kuva: Esko Tuovinen

Olimmepa sitten koronatilanteessa tai siitä vapautuneessa, niin kaksi asiaa Suomen, Euroopan ja miltei koko maailmankin on ratkaistava eli ihmisten vanheneminen ja ympäristöasiat.

Nyt tarkastellaan vähäisen vanhenemista. Kun kansallisrunoilijamme J L Runeberg oli 39-vuotias 1800-luvulla, hän kirjoitti monin tavoin pysähdyttävän runon ”Vanhus”.

Se näyttää olevan vaikeaa ruotsista suomeen kääntäjille, joita on ollut useita. Tässä yksi heistä eli Edwin Avellan ja yksi säe runosta: On vanhus mulle kuningas/Kun elon ehtii kannikas/Ja matka kääntyy loppumaan/Niin voittoisa, niin suuri vaan.

Kysymys ihmisten iästä kiinnosti Runebergia muutenkin, kun hän kehitteli Vänrikki Stolin tarinoita. Matkoillaan Suomessa hän halusi tavata vielä elossa olevia Suomen sodan (1808–1809) sotaveteraaneja.

Runebergin elämäkerran kirjoittaja Panu Rajala kertoo eräästä tapaamisesta, jossa oli mukana pari veteraania. He herättivät hämmennystä vieraissa. Selvisi, että pummin näköiset miehet eivät olleet sisään livahtaneita kuokkavieraita, vaan kunniakkaita sotureita.

Veteraanien aineellinen tuki on toki Runebergin ajoista täysin muuttunut. Kiitos siitä Suomen eduskunnalle. Mutta vanhusten elämän seuraaminen sinänsä ei ole juuri parantunut, pientä eläkettä lukuun ottamatta.

Olen viime koronakuukausien aikana kävelemisen lisäksi lukenut jonkin verran vanhenemiseen liittyvää kirjallisuutta. En niinkään itseni takia, mutta tuleville vanhuusiän ihmisille niistä voisi olla hyötyä.

Esimerkiksi eräs kirja on kirjoitettu jo 2000 vuotta sitten eli filosofi Senecan (syntynyt noin 4 vuotta Ekr ja kuoli vuonna 65 jKr). Kirja on ”Elämän lyhyydestä”. Se kertoo muun muassa miksi kiire on vahingollista ja miksi nautinnon tavoittelu ei johda onneen.

Sitten luin jo edesmenneen professori Antti Eskolan kirjan ”Vanhuus”. Kirjan lukukokemus oli varsin positiivinen.Sa maa voi sanoa Juho Saaren kirjasta ”Yksinäisten Suomi”.

Anja Karvonen-Kälkäjä puolestaan valottaa oikeustieteellisessä tutkimuksestaan vanhusasiakkaan vaikutusmahdollisuuksia teoksessaan ”Unohtuuko vanhus.”

Viimeisin lukukokemus koski Anne Kauhanen-Simanaisen kirjaa ”Vanhene rohkeasti”. Teksti on todella rohkeaa ja konkreettista, jota ei paljon ole näkynyt viime vuosina.

Hän muistuttaa meitä siitä, kuinka paljon uutta toivoa asetettiin 1.7.2013 voimaan tulleeseen niin sanotun vanhuspalvelulain laatimiseen.

Mutta mitä tapahtui kyseisen tutkijankin mielestä niihin aikoihin: ”Pahin vaihtoehto kuitenkin toteutui lyhyessä ajassa. Suomalainen yhteiskunta hylkäsi vanhukset.”

Näin korutonta kerrontaa vanhuksista. Näiden teosten tulisi kuulua niiden päättäjien kirjavalikoimaan, jotka ratkaisevat tai ovat hoitavinaan esimerkiksi täällä Hämeenlinnassa ikääntyvien ihmisten ympärivuorokautista hoitoa tai heidän kotihoitoaan. Soten myötä ne asiat tulevat maakuntien vastuulle.

Päivän lehti

7.7.2020