Mielipiteet

Mielipide: Teatterin nykymalli on mutainen rinne, sanoo Matti Apunen

Naisia hermoromahduksen partaalla -näytelmässä vuonna 2017 lavalla näyttelivät muun muassa Sinikka Salminen (vas.) ja Liisa Peltonen. Kuva: Pekka Rautiainen / ark. Kuva: Pekka Rautiainen
Naisia hermoromahduksen partaalla -näytelmässä vuonna 2017 lavalla näytteli muun muassa Sinikka Salminen. Kuva: Pekka Rautiainen / ark. Kuva: Pekka Rautiainen

Toimittaja Marika Riikonen kirjoitti analyysissaan (Häsa 14.8.) Hämeenlinnan teatterin rakenneuudistuksesta ja arvioi muun muassa päätöksentekijöiden kyvykkyyksiä, mutta ei tarttunut rakenneselvityksessäni esitettyihin argumentteihin.

Hämeenlinnan teatteri elää hyvin voimakkaasti julkisen tuen varassa. Hämeenlinnan kaupunki ei tässä taloudellisessa tilanteessa tukeaan kasvata, pikemminkin päinvastoin. Siitä seuraa toiminnan supistuminen, josta seuraavat valtionosuuksien supistuminen ja taas uudet toiminnan leikkaukset.

 

Se on liukas alamäki, jonka päässä on taiteellinen vararikko ja lappu luukulla.

Talouden hidas kierre alaspäin johtaa siihen, että esityksiä on vähemmän ja niissä on entistä huonommin mahdollisuus ottaa taiteellisia riskejä. Syyssesonkien suurten menestysmusikaalien on kerta kaikkiaan onnistuttava ja kokeiluihin on yhä huonommin varaa. Katsojien ydinjoukon ikääntyessä teatterin on pakko kokeilla, jos se haluaa puhutella uusia yleisöjä.

Nykymallilla teatteri joutuu kustannussyistä nojaamaan koko voimalla omaan taiteelliseen henkilökuntaansa, jonka joukko on pieni. Seitsemän vakituisen nais- ja yhden miesnäyttelijän voimin on varsin vaikea kattaa koko maailmaa.

 

Teatterin hallituksen valitsemalla tuotantotalomallilla pyritään takaamaan se, että teatteri pysyy hengissä ja voi esittää kestosuosikkien lisäksi monipuolista, ajassa kiinni olevaa teatteria. Tuotantotalo on tapa jakaa taloudellista riskiä ja pienentää suhteellisesti näytelmän teknisiä kustannuksia. Se on keino saada nopeasti teatterin uudet ilmiöt esille myös Hämeenlinnaan.

Siksi on ällistyttävää ja harhaanjohtavaa, että Riikonen puhuu teatterin ”romuttamisesta” ja taiteellisen kunnianhimon katoamisesta. Tuotantotalo on romuttamisen vastakohta, teatterin uusi alku. Tuotantotalo on juuri niin kunnianhimoinen kuin sen henkilökunta haluaa. Mutta toisin kuin nykymallissa, sillä on valittavanaan muutakin kuin pakkoja ja välttämättömyyksiä.

Riskitön tämäkään malli ei ole, mutta mikäpä olisi. Siksi raportissani esiteltiin useita vaihtoehtoja mahdollisuuksineen ja riskeineen.

 

Tuotantotalossa voidaan ja pitää tehdä omia tuotantoja. Ne ovat toivottavasti mahdollisimman hämeenlinnalaisia ja kuvaavat maakunnan luonnetta ja ilmiöitä niin kuin vain Hämeenlinnassa osataan.

Toisin kuin Riikonen väittää, selvitystä ei tehty ”hissun kissun”. Hämeen Sanomat oli asiasta hyvin tietoinen alusta alkaen. Eri asia on se, että selvitystä voi kommentoida vasta sen jälkeen, kun se on tehty.

Raportissani hahmoteltiin teatterille myös mahdollisia uusia tulovirtoja, siis kokonaan uutta rahaa. Siinä voisi olla aihetta Riikosen seuraavaan artikkeliin.