fbpx
Mielipiteet

Mielipide: Meikä asuu, missä haluu – Kaikille ikäihmisille soveltuvaa yhtä tapaa ei ole

Moni haluaa asua kotona elämänsä loppuun asti. Kotien olosuhteet vaihtelevat kuitenkin suuresti.

Julkisuudessa on ollut tietoja Meikä asuu missä haluu -hankkeesta, jolla pyritään löytämään ratkaisuja siihen, miten jokainen ihminen voisi asua elämänsä loppuun siellä, missä haluaa. On paikallaan kysyä, missä sitten halutaan asua.

Yleisin vastaus lienee se, että halutaan asua kotona. Kodit ovat erilaisia ja kotiolosuhteet vaihtelevat suuresti. Se on yksi syy siihen, että ihan jokaiselle ei ole mahdollista järjestää halujen mukaista tilannetta.

Yleinen suuntaus iäkkäiden asumisessa on, että oma-aloitteisuuden ja toimintakyvyn heiketessä iän vaikutuksesta pyritään kulloinkin tarvittavat oheispalvelut kuten ruokahuolto, lääkepalvelut, pyykki- ja siivouspalvelut, liikuntaterapia, ystävätoiminta, terveys- ja turvapalvelut sekä kiinteistöpalvelut järjestämään asianomaisen kotiin, koska hän haluaa asua kotona.

Kuvitteellisen esimerkin avulla voidaan asiaa tarkastella ja todeta, että kaikissa tapauksissa se ei mitenkään ole mahdollista.

Elli on 89-vuotias leskirouva, joka asuu rintamamiestalossaan kaupungin yhdellä laidalla. Aviomies on kuollut pari vuotta sitten 85 vuoden ikäisenä. Elli-rouvan fyysiset voimat eivät enää riitä pihanurmikon hoitoon kesällä tai lumitöihin talvella.

Lapset ja muut lähisukulaiset asuvat muualla eivätkä pitkien etäisyyksien vuoksi voi auttaa kiinteistötöissä. Talon ulkopinnatkin ovat maalauksen tarpeessa. Ellin eläke riittää juuri ja juuri ruokaan, lääkekuluihin, sähkölaskuihin ja joihinkin muihin pieniin menoihin.

Kaupungin toisella laidalla maaseudulla asustaa talossaan Kalle. Hän on 82-vuotias ja rekkakuskin töitä 65-vuotiaaksi tehneenä fyysisesti kohtuullisessa kunnossa. Useimmat pihatyötkin vielä onnistuvat, mitä nyt ruohonleikkuri silloin tällöin lakkoilee ja kiukuttelee.

Kallen vaimon vei syöpä hautaan kymmenen vuotta sitten. Kalle on luonteeltaan ulospäin suuntautunut ja käy silloin tällöin läheisellä huoltoasemalla syömässä sämpylän kahvin kera, mutta muutoin ateria-asiat ovat rempallaan. Eivät ne tarjolla olleet kaupungin ”kokkelit” oikein maistuneet ja niistäkin olisi vielä pitänyt jotain maksaa. Vaimon kuoltua elämä on Kallen mielestä alkanut tuntua yksinäiseltä.

Kun tavoitteena on ”meikä asuu, missä haluu”, voidaan ymmärtää, että yhtälö kaikkien tulevaisuudessa tarpeellisten palveluiden järjestämiseksi Ellin ja Kallen tapauksissa on todella haastava. Se saattaa olla jopa mahdoton toteuttaa tai ainakin muodostaa ylivertaisia kustannuksia, joten on pakko pohtia muitakin ratkaisuja, mikäli niitä ylipäätään on olemassa.

Vaikeuskerrointa lisää vielä se, että Ellin ja Kallen tyyppisten kansalaisten osuus ikäihmisten ryhmässä on huomattavan suuri.

Selvää on, että kaikille ikäihmisille soveltuvaa yhtä toimintatapaa ei ole olemassa. Kaikki iäkkäät ihmiset eivät myöskään asu omakotitaloissa. Pitäisikö toteamus ”meikä asuu, missä haluu” kenties muotoilla uudelleen muotoon ”meikä asuu, miten haluu” ja pohtia enemmän elämisen sisältöön liittyviä asioita paikkakeskeisyyden sijaan?

Itse kallistuisin jälkimmäisen menettelyn kannalle. Kiireisten kotipalvelijoiden loputtomat käynnit korvautuisivat silloin elämän sisältöä, viihtyvyyttä ja toisesta ihmisestä välittämistä lisäävillä muodoilla. Iäkkäiden ihmisten elämänlaatu paranisi ja tulevaisuudessa supistuvilla verokertymillä voisivat kustannuksetkin olla katettavissa.

Vastuu hoivaa tarvitsevien ja sairaiden ikäihmisten elinolosuhteista kuuluu 1.1.2023 alkaen uusille hyvinvointialueille. Terveiksi luokiteltavien senioreiden asumisoloista vastaavat Suomessa edelleen kaupungit ja kunnat.

Löytävätkö kaupungit ja kunnat ajoissa tähän toimivia ratkaisuja? Sitä emme vielä tiedä.

Kari Marttinen

Janakkala

Menot