Mielipiteet

Mielipide: Oppivelvollisuus pitenee – onko järjestelmä valmis?

Tyhjä luokka Forssan yhteislyseossa viime maaliskuussa. Kuva: Tapio Tuomela
Tyhjä luokka Forssan yhteislyseossa viime maaliskuussa. Kuva: Tapio Tuomela

Sanna Marinin (sd.) hallitus on talousnäkymistä huolimatta laajentamassa oppivelvollisuutta 18-vuotiaisiin saakka. Uudistus astunee voimaan 2021 ikäluokittain. Lausunnot lakiesityksestä on annettu.

Uudistuksella halutaan vähentää nuorten syrjäytymistä ja lisätä työllistymistä. Tavoitteena on myös taata jokaiselle nuorelle toisen asteen tutkinto. Lisäksi halutaan kaventaa oppimiseroja ja parantaa koulutuksellista tasa-arvoa.

Oppimiserojen kaventaminen on pulmallinen – ehkä jopa harhaa. Oikeammin tulisi puhua jokaisen nuoren maksimikehityksen tukemisesta. Sen saavuttamiseksi opetus voi olla erilaista eri tavoin oppiville.

Rajana ovat vain edellytykset oppia erilaisia asioita. Pulma erojen kaventamisessa on siinä, että ns. nopeat oppijat voisivat oppia nykyistä nopeammin.

Mahdollisuuksien tasa-arvo

Tasa-arvo on mahdollisuuksien tasa-arvoa. Se ei tarkoita kaikille samanlaista opetusta. Kyse tässäkin on mm. edellytysten mukaisen opin saamisesta. Sitä linjaa ajoi jo 1960-luvulla mm. ruotsalaisprofessori Torsten Husén. Se olisi yksilöiden ja yhteiskuntien etu.

Syrjäytynyt nuori maksaa Valtiontalouden tarkastusviraston mukaan yhteiskunnalle elämänsä aikana noin 1,2 miljoonaa euroa. Kun vuonna 2019 työstä ja koulutuksesta syrjäytyneitä 15–29-vuotiaita oli noin 60 000, hintalappu on huikea.

Oppivelvollisuuden laajentamista ajoi aikanaan mm. työministeri Lauri Ihalainen (sd). Sitä tuki aikoinaan mm. Talouspolitiikan arviointineuvoston puheenjohtaja, professori Roope Uusitalo.

Opetusministerinä Sanni Grahn-Laasonen (kok.) ei lämmennyt oppivelvollisuuden laajentamiselle – kuten ei kansanedustaja Sari Sarkomaakaan (kok.). He katsovat, että resurssit tulisi ohjata perusopetuksen laatuun, oppilaiden motivointiin, erityiseen tukeen sekä varhaiskasvatukseen.

Opiskelu voi maistua pakolta

Syrjäytyminen voi alkaa varhain. Jos opiskelu alkaa maistua pakolta, koulu muuttuu säilytyspaikaksi. Lisäksi kodin kielteiset kouluasenteet periytyvät usein.

Pakko ei ylläpidä sisäistä motivaatiota. Sitä kalvaa myös koulun jatkuva suoritusten mittaaminen, vertaileminen ja kannustuksen puute.

Vuosittaiset lisäkustannukset oppivelvollisuuden laajennuksesta ovat valtiolle noin 130-150 miljoonaa. Se ei yksin riitä syyksi kaataa uudistusta.

Puutteita luku- ja kirjoitustaidossakin

Hankalin kysymys on pedagoginen. Toisen asteen alkaessa kaikilla ei ole edes tyydyttävää luku- ja kirjoitustaitoa. Viidenneksellä osaaminen on varsin vaatimatonta. Suurin osa heistä on poikia.

Syrjäytyminen uhkaa – oppivelvollisuuden jatkeesta huolimatta – mm. erityisen tuen tarvitsijoita, oppimisvaikeuksista kärsiviä ja koulussa istumiseen kyllästyneitä. Kotitaustasta voi nousta mitä moninaisimpia haasteita oppimiselle. Tässäpä pedagogista haastetta toisen asteen opettajille!

Pedagogiikkaa ei ole ykkösasia toisella asteella – ei sen opettajien koulutuksessakaan – saatikka erityispedagogiikka. Menestyjät ottaisivat kyllä lisävastuuta oppimisestaan – eivät motivoitumattomat.

Karsiva opintie on kohtele silkkihansikkain nuoria. Menestys avaa ja sulkee ovia. Mitä tulisi siis tehdä?

Mahdollista oppivelvollisuuden jatketta olisi tuettava esi- ja perusopetusta kehittämällä. Toisen asteen opettajat tarvitsevat mittavan täydennyskoulutuksen.

Päivän lehti

4.8.2020