Mielipiteet

Mielipidevieras: Mihin Suomi enää uskoo? – Suurin osa ei käy kirkossa edes jouluna

Pälkäneen rauniokirkko kuvattuna viime helmikuussa. Kuva: Pekka Rautiainen
Pälkäneen rauniokirkko kuvattuna viime helmikuussa. Kuva: Pekka Rautiainen

Kirkon tutkimuskeskus on julkaissut nelivuotiskertomuksen ”Uskonto arjessa ja juhlassa. Suomen ev. lut. kirkko vuosina 2016–2019.”

Nelivuotiskertomuksia on laadittu vuodesta 1967 alkaen ja ne ovat jatkuvasti todistaneet maallistumisen etenemisestä Suomessa. Kirkkoon kuuluminen, jumalanpalveluksiin osallistuminen ja kristityksi tunnustautuminen on vähentynyt tasaisesti.

Viime vuosina näyttää kuitenkin tapahtuneen suoranainen romahdus. Kristinuskon Jumalaan uskovien osuus väestöstä on laskenut puoleen vuodesta 2000. Joka neljäs suomalainen ilmoittaa enää uskovansa niin kuin kirkko opettaa.

Kirkon tutkimuskeskus väittää, että olemme pisteessä, jossa uskonnollisuus ”näyttäytyy sosiaalisesti epätyypillisenä identiteettinä.” Toisin sanoen, keskivertosuomalainen ei todennäköisesti ole enää uskonnollinen.

Nuorille kirkkoon kuulumiseen pitää olla syy

Sukupolvet ovat kuitenkin hyvin erilaisia: vanhukset ovat enimmäkseen uskonnollisia, nuoret eivät. Minun sukupolveni ihmiset, noin viisikymppiset, ovat tottuneet ajattelemaan kirkon jäsenyyttä niin, että kirkkoon kuulutaan, ellei ole jotain erityistä syytä erota siitä.

Nuoremmilla ikäluokilla tilanne on päinvastoin: kirkkoon ei kuuluta, ellei siihen kuulumiseen ole henkilökohtaista syytä. Kolmekymppisistä enää puolet kuuluu kirkkoon.

Erityisesti nuorten naisten ajattelu on muuttunut. Perinteisesti naiset ovat olleet uskonnollisempia kuin miehet, mutta milleniaalien sukupolvessa miehet saattavat olla jopa naisia avoimempia uskonnollisuudelle.

Sanotaan, että suomalaiset eivät käy kirkossa kuin jouluna. Totuus on vielä karumpi: suurin osa suomalaisista ei käy kirkossa edes silloin.

Hengellisyyden muodot kasvattavat suosiotaan

Hengellisyys ei kanavoidu erityisesti seurakunnan toimintaan. Monet rukoilevat, mutta mieluummin yksin tai luonnossa. Erilaiset uushenkisyyden muodot, kuten jooga tai mindfulness, kasvattavat suosiotaan. Kristillisen meditaation perinne ei ole esillä yhtä näkyvästi.

Ahkerana lukijana olen huomannut hengellisen kirjallisuuden vaivihkaa kadonneen kirjakauppojen valikoimista. Kun 30 vuotta sitten uskonto (ja filosofia) oli oma osastonsa kirjakaupassa, nykyään sen alan kirjoja löytyy enää muutama siitä hyllystä, jossa lukee ”terveys”.

Kuka jaksaa enää seurata kirkollista keskustelua?

Kuka jaksaa enää seurata kirkollista keskustelua samaa sukupuolta olevien avioliitoista? Asennoituminen tasa-arvo- ja ympäristökysymyksiin on kuitenkin erityisesti nuorille merkittävä syy kuulua tai olla kuulumatta kirkkoon.

Sukupuolivähemmistöjen oikeuksista kirkko ei ole onnistunut antamaan selvää signaalia. Ilmastonmuutokseen kirkko suhtautuu kyllä vakavasti.

Kirkko saa hieman nostetta poikkeusaikana

Koronavirus sulki ihmiset koteihinsa ja nosti esiin sen, että kaipaamme yhteisöä. Kirkon diakoniatyö on toiminut korona-aikana aktiivisesti.

1990-luvun laman tapaan kirkko saa hieman nostetta poikkeusaikana. Yhteisöllisyys voisi olla kirkon vahvuus, mutta valitettavasti kirkko näyttäytyy byrokraattisena ja virkamiesvetoisena organisaationa, eikä tasa-arvoisena yhteisönä, johon olisi helppo liittyä.

Hengellisyyden kaipuu elää vahvana

Vaikka ihmiset eivät sitoudu uskonnollisiin instituutioihin, hengellisyyden ja henkisyyden kaipuu elää silti vahvana. Jos kirkko osaisi löytää ei-patriarkaalisia tapoja toteuttaa hengellisyyttä, jossa ihmisten omaa kokemusta arvostettaisiin, se voisi tavoittaa myös nuorempia sukupolvia. Käytännön ideana seurakunnille esitetään kirkkojen pitämistä auki nykyistä enemmän hiljentymistä varten.

Maahanmuutto muuttaa myös uskonnollista kenttää. Nykyään on tavallista kohdata muiden uskontojen edustajia. Hyvin harvat ajattelevat enää, että totuus löytyy vain yhdestä uskonnosta.

Vain kristitytkö omistavat totuuden?

Voitaisiinko kirkossa ajatella, että usko Jeesukseen ei tarkoita, että vain kristityt omistavat totuuden?

Kirkossa on puhuttu vuosia maallikoiden aktivoimisesta. Kun seurakuntien talous kiristyy ja palkatut työntekijät vähenevät entisestään, ei ole enää muuta vaihtoehtoa kuin se, että seurakuntalaiset ottavat itse enemmän vastuuta seurakunnan toiminnasta. Se ei ole uhka, vaan myös aito mahdollisuus.

Uskonnollisuuden romahdus ei ole merkki siitä, että Suomen ev.lut. kirkko olisi toiminut erityisen väärin. Kyseessä on megatrendi, joka koskettaa koko läntistä maailmaa. Eikä uskonto ole silti katoamassa.

Asioiden suhteet eivät ole aina loogisia

Uskonto, henkisyys ja hengellisyys ovat osittain päällekkäisiä asioita, joiden suhteen ihmiset eivät ole aina loogisia: itseään kristittynä pitävä epäilee Jumalan olemassaoloa ja ateisti saattaa puhua enkeleistä.

Yhtä kaikki, kansankirkko, sellaisena kuin olemme sen oppineet tuntemaan, on kriisissä. Tunnelma monissa seurakunnissa on suruvoittoinen, kun vuosikymmenien aikana rakennetut toimintamuodot eivät enää vedä.

Jos Jumala on olemassa…

Jos Jumala on olemassa, kirkon tilanne ei voi olla toivoton. Piispa Kaisamari Hintikka on sanonut, että kirkon täytyy oppia uusi tapa olla kirkko tilanteessa, jossa se ei enää ole itsestään selvästi enemmistökirkko eikä yhteiskunnallinen instituutio. Suurin osa maailman kirkoista elää tällaisessa tilanteessa.

Nelivuotiskertomus on seurakuntapapille paikoitellen kylmäävää luettavaa. Mutta poimitaan lopuksi positiivinen tieto: Edelleen on totta, että lapsena opittu iltarukous kantaa. Sen merkitystä ei pidä vähätellä.

Miikka E. Anttila

Hattulan seurakuntapastori ja teologian tohtori

Päivän lehti

24.11.2020

Fingerpori

comic