MIELIPITEET

Mielipidekirjoitus: Mikä rikkoi minun lapseni?

Yksin jättäminen ja joukosta eristäminen voi olla yksi koulukiusaamisen muodoista. Kuva: Marko Kullanen

Kouluun lähtö on vaikeaa, jatkuvasti väsyttää. Syytä ei löydy terveydentilasta. Kannustetaan eteenpäin tietämättä, mitä tapahtuu matkalla kouluun, koulussa ja matkalla kotiin.

Energisestä ja hymyilevästä lapsesta tulee vaisu ja vakavakasvoinen.

Energisyys muuttuu levottomuudeksi. Aina aamulla niin aikaisin ja pirteänä herännyt haluaisi jäädä vain peittojen sisään.

Kokeillaan otsaa, olisiko kuumetta? Voisiko kurkku olla karhea? Tuodaan vaatekertaa eteen ja hoputetaan lähtemään, ettei vain myöhästy.

Pieni pää painuu rintaan, kun kotiovi menee kiinni. Mieli kertoo jo, mitä päivältä voi odottaa.

Kiusaaminen on valitettavan yleinen ongelma. Siihen puuttumiseen on aivan liian vähän resursseja sekä koulussa että koulun ulkopuolella.

Vastuuta sysätään lapsille, kun puhutaan varhaisesta puuttumisesta mutta kuitenkin, vaikka lapsi kertoo, yleensä koulun ratkaisu on keskustelu kiusatun ja kiusaajan kanssa, mikä usein johtaa kiusaamisen lisääntymiseen ja jatkumiseen: “Mitäs lälläri menit kielimään!”

Harrastus ei enää huvita. Se harrastus, johon ennen lähdettiin kassit iloisesti keikkuen ja hymy huulilla. Vedettiin ilmaan vetoja mailalla ja väläyteltiin katsomoon hymyä. Sellaista hymyä, joka sulattaa sydämen kuin sydämen.

Jokin muuttui. Harrastus ei ollutkaan enää se, mihin riemusta kiljuen lähdettiin. “Olen ihan surkea pelaaja”, oli vastaus, kun kysyttiin mikä mättää. Nieltiin tämä vastaus sen enempää pohtimatta asiaa, ehkä joku hetkellinen vaihe.

Ei tiedetty, että lajia harrastamaton oli osannut kaivella oikeat sanat siihen, että itsetunto ja usko omaan tekemiseen oli hukkunut.

Joukkue kavereineen ja valmentajineen, on kuitenkin se turvasatama, jossa kiusaamiseen on nollatoleranssi. Se paikka, jossa saa olla oma itsensä ilman pelkoa, että olet huono tai epäonnistuja. Olet persoona ja tärkeä sellainen.

“Ei haukku haavaa tee” on vanha sananlasku. Kyllä se tekee. Se tekee pahaa jälkeä pieneen mieleen, jättää sellaisia arpia, joita ei päällepäin näy.

Kun lapsi kokee, että kiusaaminen on jo ihan normaali arkea, ollaan pitkällä, liian pitkällä. Ei kehdata myöntää, mikä rikkoi lempijoukkueen fanitakin, syy on helpompi ottaa omaan niskaan, kuin kertoa mitä kävi. Pelko? Häpeä? Vai se, että kiusaaminen on jo niin tuttua arkea, ettei sitä koeta enää sellaisena, mistä pitäisi osata kertoa.

Jokaisen vanhemman tulisi yhä enemmän keskustella lasten kanssa kiusaamisesta, ihan pelkästään jo haukkumisesta. Siitä, miten se voi toiseen ihmiseen vaikuttaa ja miten pahalta se tuntuu. Opettaa jo kotona kunnioittamaan toisen omaisuutta, ihmisestä itsestään puhumattakaan.

Kouluissa tulisi olla paremmat valmiudet ottaa kiusaaminen vakavasti heti, kun siihen on pieniäkin viitteitä. Jokaisen vanhemman tai lapsen huoli on otettava vakavasti.

Vanhemmille on ajoissa tiedotettava, missä mennään.

Lapsia on rohkaistava puhumaan: kiusatulla on oltava mahdollisuus saada kertoa ilman pelkoa, että joutuu kiusaajan kanssa vastatusten ja kiusaaminen jatkuu. Pahimmassa tapauksessa pahenee.

Jos lapsen käytös yllättäen muuttuu, pitäisi olla resursseja selvittää syitä, ei lähetellä vain heippa-lappuja kotiin ja pyytää vanhempia kuittaamaan.

Ankkuritiimi koostuu moniammatillisesta ryhmästä. Sieltä saavat apua niin kiusaaja kuin kiusattukin. Siellä ei jaeta tuomioita, sieltä kautta autetaan koko perhettä eteenpäin ja etsitään ratkaisuja.

Vanhemmat ovat vastuussa siitä, että myös kiusaaja saa apua. Lapsella ei ehkä ole kaikki hyvin? Silloin on vanhemman osoitettava se rakkaus ja vastuu, oltava esikuvana ja lähdettävä ratkomaan asioita.

On seistävä lapsen rinnalla, mentävä eteenpäin, yhdessä. Lapsi ei tee sitä yksin, eikä vanhempi voi tehdä sitä lapsen puolesta.

Jokaisella on oikeus turvalliseen elämään, ilman kiusaamista.

Kiusatun äiti

Hämeenlinna