Mielipiteet

Teppo Turjan (ps.) mielipide: Vanhustenhoidossa on pakko palata laitoksiin

Hämeenlinnalainen Voutilakeskus keskiviikkoisena pakkasaamuna. Kuva: Rauno Lahti
Hämeenlinnalainen Voutilakeskus keskiviikkoisena pakkasaamuna. Kuva: Rauno Lahti

Kun hoitoa kaipaavien vanhusten määrä kasvaa voimakkaasti, mutta hoitajista on krooninen ja paheneva pula, johdonmukaista olisi lisätä hoidettavien määrää hoitajaa kohti. Se on kuitenkin mahdotonta. Avopalvelujen osuutta kasvattamaan pyrkivän politiikan vuoksi hoitajat ovat jo nyt ylikuormitettuja.

Oiva ratkaisu nykyiseen ja yhä pahenevaan tilanteeseen olisi keskitetty laitoshoito; vanhanaikaiset vanhainkodit. Osittain niiden tarvetta korvaamaan on rakennettu ja jatkuvasti suunnitellaan hoivakoteja, joissa hyvää tavoitellen pyritään kodinomaiseen asumiseen. Hoivapaikkaa sellaisesta saavat jotkut odottaa lopun elämäänsä.

Tänäänkin omiin koteihinsa on varastoituna kokoaikaista apua tarvitsevia vanhuksia. Kunnan kannalta edullista onkin, jos vanhus voi omilla tuloillaan tai varoillaan kattaa mahdollisimman suuren osan kustannuksista. Tämä saattaa ohjata kylmästi asiakkaiden valintaa.

Olisiko vanhainkotien paluu ratkaisu?

Lähestyin viime keväänä parilla havainnollani vanhuspalveluihin pääsyn kynnyksiä väitöskirjassaan käsitellyttä Laura Perttolaa:

1.) Kun hoidettavien volyymin nähdään voimakkaasti kasvavan, looginen ratkaisu tilanteeseen olisivat suuret laitosmaiset yksiköt, vanhanaikaiset vanhainkodit.

2.) Kun hoitajaresursseista on huutava pula, pitäisin järkevänä poimia koulutuksensa mukaisiin töihin nekin hoitajat, joiden työaikaa kuluu nyt retkeillessä vanhuksen luota toisen tykö.

Laitoshoidon hinta ja laadullinen aallonpohja

Perttolan mukaan syyt tiivistyvät kahteen seikkaan: 1.) ympärivuorokautinen laitoshoito on hyvin kallista, ja 2.) laitoshoito oli 2010-luvulle tultaessa saavuttanut sellaisen laadullisen aallonpohjan, että sen katsottiin loukkaavan hoidettavien ihmisoikeuksia.

Voidaan tietenkin argumentoida, että laitoshoidon kustannukset ovat helpommin kontrolloitavissa kuin nykyisen ameebamaisen ja vaihteleviin ostopalvelusopimuksiin sotkeutuneen järjestelmän. Ja että laitoshoitoa oltaisiin voitu kehittää sellaiseksi, että se täyttää paremmin laadulliset vähimmäisvaatimukset.

Tulkitsen todellisen syyn sisältyvän Perttolan toteamukseen: ”Poliittinen tahto kuitenkin oli se, että palvelut on tuotava ihmisten kotiin, ja että laitoshoitomaksuista on päästävä hinnoittelujärjestelmään, jossa maksajina ovat muutkin kuin kunnat – palveluasumisesta syntyvät kustannuksethan rasittavat erityisesti asiakasta, hänen omaisiaan ja Kelaa.”

Epäilen nykykäytännön edullisuutta

Nykyisessä talousahdingossa on selvää, että kuntapäättäjien on kaikissa yhteyksissä otettava kustannukset huomioon. Rohkenen silti epäillä laskelmia, joiden mukaan nykykäytäntö olisi kokonaistaloudellisesti edullisempi kuin laitosasumiseen perustuva vanhustenhoito. Päätöksenteon tueksi osataan laatia selvityksiä valmiiksi määritelty lopputulos tavoitteena.

Usein viitataan vanhusten ilmaisemaan tahtoon asua kotona. Näissä tilanteissa pitäisi ehdottomasti kuulla myös omaisia. Laitoksissa hoitajaresurssit tulisivat tehokkaampaan käyttöön kuin kiertävässä kenttätyössä. Siksi myös hoidon laatutaso väistämättä kohenisi.

Laadun oheistuotteena saattaa tulla yksinäisyys

Eräänä laadullisena pyrkimyksenä on ollut rakentaa hoivapaikkoihin enimmäkseen yhden hengen huoneita. Tätä perustellaan yksityisyydellä. Samalla tuotetaan yksinäisyyden ja turvattomuuden kokemuksia.

Tarjoamansa seuran lisäksi huonekaveri voisi tilanteen tullen kutsua apua paikalle. Turhien neliöiden sijaan henkilöstöön tulee panostaa. Nyt päinvastoin näyttää siltä, että palvelusisällöistä ollaan tinkimässä ja virkistystoiminnasta karsitaan.

Kasvava paikkatarve tulee ennen pitkää osoittamaan välttämättömäksi paluun vanhainkoteihin.

Mainos